Seuraava kirjoitus sisältää tietenkin spoilereita.
Netflixin tuorein hittielokuva Don’t Look Up (2021) on kiehtova tapaus sekä sisällöltään että sitä ympäröivän keskustelun osalta. Poliittinen satiiri maahan iskevästä komeetasta on herättänyt sekä brutaalia arvostelua että sielukkaita puolustuspuheita. Karkeasti jakolinjat ovat seuraavat: elokuvakriitikot ja useat ”vakavat harrastajat” vihaavat tai ainakin kritisoivat rankasti Adam McKayn ja David Sirotan apokalyptista huumorielokuvaa; tutkijat, tieteentekijät ja poliittiset kommentaattorit (varsinkin vasemmalla) sekä tekijät itse väittävät kriitikoiden käsittävän kaiken väärin ja juhlistavat Don’t Look Upin kantaaottavuutta.
Maailmanlopun kertomusten tutkijana ja elokuvistakin kirjoittavana kriitikkona seison siis sopivasti keskellä risteystä, jossa yhteentörmäys tapahtuu. Tämä lienee sopiva asema, josta käsin suututtaa kiistan molemmat osapuolet!
Tässä kirjoituksessa käyn ensin läpi väitteitä aiheen tiimoilta ja esitän sitten näkemykseni siitä, miksi Don’t Look Up epäonnistuu perinpohjaisella tavalla ja miksi se on minusta niin kiehtovaa. Elokuvan teknisten osa-alueiden arviointi perinteiseen kriitikkotyyliin ei puolestaan tunnu kovin hedelmällistä – vain se, mistä elokuva epäsuorasti kertoo, ja mitä se vilpittömästi paljastaa itsestään ja valtavirtatarinoiden muotista.
Taustaksi: kritiikin syvenevät silmukat
Elokuvan tarkempi juonikuvaus on luettavissa muualtakin. Lyhyesti tiivistettynä kyse on tieteentekijöistä (pääasiassa Leonardo diCapriosta ja Jennifer Lawrencesta), jotka pyrkivät varoittamaan ihmisiä Maata kohti suuntaavasta tappajakomeetasta. Yhdysvaltain populistinen presidentti (Meryl Streep) ja semipsykopaattinen miljardööri (Mark Rylance) tekevät lopulta nämä aikeet tyhjiksi; ensimmäinen yritys tuhota meteoriitti Armageddon-henkisesti perutaan pääasiassa ahneuden vuoksi, ja toinen epäonnistuu pääasiassa epäpätevyyden vuoksi. Lopulta komeetta pääsee perille ja Maa tuhoutuu. Matkalla vitsaillaan trumpisteista, median hampaattomuudesta ja tieteentekijöiden vähäisestä arvostuksesta.
Satiirina DLU on tylppä vasara, joka takoo yli kaksi tuntia samaa naulaa. Tämä on ongelma monille kriitikoille, samoin kuin se, että elokuvan vitsit ovat helppoja ja nojaavat väitetysti ihmisten typeryydelle naureskeluun. Yleinen kritisoinnin aihe on myös se, kuinka läpikotaisen ”masentava” elokuva DLU on.
Muun muassa David Vetter ja Nathan Robinson haastavat periaatteessa onnistuneesti tällaista kritiikkiä. En itsekään ymmärrä, miksi ”ilmiselvyys”, ”kohtuuttomuus” tai ”masentavuus” olisivat tuhoisia elokuvalle, joka tiedostaa nykyisen populaarin tiedekeskustelun täysin todellisen kohtuuttomuuden ja masentavuuden. (Mutta minä nautinkin hienovaraisuuden ohella todella härskistä vertauskuvallisuudesta ja synkissä vesissä vellomisesta.)
Samalla kuitenkin erityisesti poleeminen Vetter, joka toteaa, että ”kriitikot sortuvat samaan lukutaidottomuuteen kuin mitä filmi pilkkaa”, käsittää itse suuren osan negatiivisista arvioista liian yksioikoisesti. Robinson taas väittää, että elokuvan kritisointi ”elokuvana” on hyödytöntä, koska kyse on ennen kaikkea vertauskuvasta, joka syyttää ainoastaan järjestelmää, ei yksilöitä. Hän selvästi sivuuttaa kaikki arviot, jotka käsittelevät nimenomaan elokuvan epäonnistumista järjestelmän kritiikkinä.
Esimerkkeinä tällaisista: David Ehrlich valittaa tovin elokuvan masentavuudesta, mutta tekee sitten selväksi, että masentavuus kumpuaa ennen kaikkea siitä, kuinka elokuva sortuu samaan ”maagiseen ajatteluun” kuin mitä se kritisoi. Richard Brodylle suurin ongelma on se, ettei DLU:lla ole mitään varsinaista poliittista asemaa tai ehdotusta ratkaisuksi, minkä elokuva kätkee marssittamalle ruudulle ison sakin tähtiä ja vyöryttämällä tyhjää vihaisuutta ja paatosta ruudulle. Charles Bramescon mukaan elokuva on (esim. suhteessaan mediaan ja ilmastonmuutokseen) yksinkertaisesti ristiriitainen ja lyhytnäköinen. Alison Willmore esittää elokuvan epäonnistuvan vertauskuvana ja osoittautuvan juuri sellaiseksi hömpäksi, joka asettuu merkityksellisen toiminnan tielle. Moni muukin huomioi samansuuntaisia asioita, jotka liittyvät – teknisten ongelmien lisäksi – nimenomaan siihen, kuinka elokuva sotii omaa sanomaansa vastaan.
Kritiikin kritiikki ottaa kierroksia twitterissä, jossa McKay ja Sirota käyvät elitistiarvostelijoita vastaan tyylillä, jota voisi kutsua vähintään populistiseksi. Viimeisin ironian taso on siis se, että populismia murjovat tekijät esittävät nyt, etteivät asiantuntijat (elokuvakriitikot) tiedä mistä puhuvat. Toisin sanoen: käytännössä kaikki syyttävät toista osapuolta tekopyhyydestä.
Tämän rinnalla löytyy varsinaisia tieteentekijöitä, kuten tohtori Michael Mann, jotka ylistävät elokuvaa melko löyhin perustein ”voimakkaaksi metaforaksi” ja ”vakavaksi sosiopoliittiseksi kommentaariksi”. Aktivistit kuten Xiye Bastida kokevat kerrankin elokuvan puhuvan heistä. Tulevaisuudentutkija Alex Steffen twiittaa kriitikoiden elävän ”vaihtoehtoisessa universumissa, jossa Maa ei olisi vakavassa vaarassa”. Ja ilmastotutkija Peter Kalmus kirjoittaa hämmentävästi Maata kohti syöksyvän komeetan olevan ”aivan kuin ilmastokriisi”, koska DLU kuvaa osuvasti tutkijan kokemusta ihmiskunnan herättelyn vaikeudesta. Kalmus liittyykin mielipidekirjoituksessaan Robinsonin rintamaan ja arvelee kritiikin kertovan enemmän kriitikoista kuin elokuvasta.
Tapaan olla itsepäiseen tyyliini usein eri mieltä elokuvakriitikoiden kanssa, mutta varsinkin edellä mainittuja ”toisen asian asiantuntijoiden” kannanottoja lukiessa näen kyllä selvästi ammattimaisen kritiikin tarpeen. Jospa sitä vain luettaisiin kunnolla! Kyllä,osa arvioista tarraa liian hanakasti pinnallisiin seikkoihin – varmaankin, koska McKayn suoraviivaisen tyylin parjaus on jo ”oma juttunsa”, ja koska elokuvakritiikillä on kaavansa. Mutta vaikuttaa siltä, että DLU:n puolustajat takertuvat itse helpoimmin kumottaviin makuseikkoihin ja kieltäytyvät käsittelemästä kritiikin vakavampaa puolta – sitä, joka vaatii tarinankerronnan lainalaisuuksien ymmärtämistä, ei vain ymmärrystä ilmastokriisistä tai -aktivismista.
Varsinkin Vetterin hyökkäys kriitikoita vastaan on kohtuuton: se latistaa kaiken negatiivisen palautteen väitteeksi, että kriitikot tahtovat ilmastonmuutoksesta tehtävän vain elokuvia, jotka ”rauhoittelevat katsojaa” eivätkä ”loukkaa ketään”. En ole lukenut yhtäkään arviota, joka toivoisi halpaa eskapismia. Toisaalta Vetterin kunniaksi on todettava, että hän sentään pitää validina kyseenalaistukset siitä, voiko komeettaa käyttää ilmastonmuutoksen vertauskuvana.
Ryhdytään siis siihen hommaan.
Vertauskuva ja sen epäonnistuminen
Jos Don’t Look Up todistaa jotakin ”ilmiselvällä” satiirillaan ja ”yksiulotteisella” yhteiskuntakritiikillään, niin sen, että Hollywood on täydellisen kyvytön käsittelemään mutkikkaita järjestelmiä ja kehityskulkuja. Juuri kuten arvostelijat ovat todenneet: se asettuu osaksi täysin samaa järjestelmällistä ongelmaa, jota se pyrkii haastamaan.
Hypätään ensin ajassa taaksepäin. Toisen maailmansodan jälkeen tyypillisin Hollywoodin apokalyptisen fiktion lajityyppi käsitteli ydintuhoa tai vastaavaa totaalista hävitystä. Ydinpommin kehittäminen loi tieteellisesti uskottavimman skenaarion, jossa käytännössä kaikki elämä Maapallolta oli mahdollista pyyhkiä pois yhdeltä istumalta. Kylmän sodan aikaan tarinat kertoivat säännöllisesti tästä tilanteesta ja globaalin vastakkainasettelun riskeistä.
Maailmanloppu oli valtavirtafiktiossa vuosikymmeniä äärimmäisen nopea, kaikkialle levittäytyvä, kaikkia koskettava sekä muutaman yksittäisen hahmon aikaansaama (tai estämä). Satunnaisesti tällaisen tuhon saattoivat saada aikaan myös ulkoavaruuden olennot tai, uskonnollisen perinteen inspiroimana, Antikristuksen kaltaiset yli-inhimilliset hahmot, mikä tietysti siirsi vastuun pois ihmiskunnan omista touhuista.
Tämä kylmän sodan hallitseva tuhoskenaario oli suosittu paitsi siksi, että se koettiin todelliseksi uhaksi, myös siksi, että se oli äärimmäisen visuaalinen ja helppo mallintaa varsinkin elokuvafiktiossa. Tuhon syyt olivat itsestään selvät ja sen eteneminen oli lineaarista. Lopussa odotti kliimaksi, suuri tuhon kohtaus. (Minkä ohella oli tuhoa seuraavia postapokalyptisia tarinoita, mutta ei mennä nyt niihin.) Skenaario mahdollisti suuret sankarit ja sankariteot, individualistisen kamppailun sekä voiton tai häviön.
Tällainen selvärajainen apokalypsi tarinan moottorina alkoi yskiä karkeasti todeten 2000-luvun alussa. Vaikka ydinsota ei vielä nykyäänkään ole täysin absurdi uhka, se on vetäytynyt arkisesta tajunnasta ilmastonmuutoksen vallatessa (vihdoin?) odotushorisonttimme. Fiktio, erityisesti ison rahan fiktio, on kuitenkin tarrannut melko itsepäisesti ”yksittäisapokalypsin” konseptiin yllä mainitusta toisesta syystä: se on helppo kertoa ja näyttää.
Ilmastonmuutos noudattaa kuitenkin aivan erilaista kaavaa, mikä näkyy siitä kertomisen vaikeutena. (Tätä on käsitellyt kirjallisuuden saralla melko tarkkanäköisesti esimerkiksi Amitav Ghosh The Great Derangementissa.) Demonstraatioksi sopikoon hölmö Day After Tomorrow, jossa kylmyyden aaltoa on mahdollista juosta pakoon.
Ilmastonmuutos ei ole ”yksittäisapokalypsi” vaan parhaimmillaankin ”hidas apokalypsi”. Se ei ole mikään tietty hetki vaan ajallisesti ja tilallisesti (epätasaisesti) hajautettu prosessi, joka tuottaa useita pieniä loppuja jatkuvasti. Se on edennyt hiljaisuudessa jo kauemmin kuin yksikään ihminen on elänyt. Se on aina läsnä, vaikka usein ja monille meistä pelkästään epäsuorasti havaittavassa muodossa (mittausten lukemina, lisääntyneinä hellepäivinä, paikallisina myrskyinä ja tulipaloina…). Ja se on selvä eksistentialistinen uhka mutta täysin mahdoton sijoitettavaksi yhteen tiettyyn hetkeen tai tapahtumaan, koska kyse on monista toisiaan ruokkivista silmukoista. Siksi se on helppo unohtaa tai vaihtoehtoisesti nähdä kaikkialla.
Ilmastonmuutoksen ”ratkaisu” ei siis voi olla yhdellä klimaattisella hetkellä sankarihahmon (tai pahiksen) käsissä: ratkaisu voi toteutua ainoastaan pitkällisten ja raskaiden järjestelmätason muutosten toteuttamisena. Fiktion on vaikea käsitellä tällaista suoraan ja viihteellisesti. Jopa cli-fi tyytyy usein esittämään vain ilmastonmuutoksen seuraukset.
Eräs asia yhdistää kuitenkin ydintuho- ja ilmastonmuutosapokalypseja fiktiossa: miltei kaikki sellaiset ovat vertauskuvia, joissa ihmistä kritisoidaan oman tuhonsa aikaansaamisesta. Olivatpa kyseessä sitten nappeja painavat kenraalit tai mutkikkaat ekologiset ja sosiopoliittiset vaikutussuhteet, lopulta tuhon lähtökohdaksi osoittautuu ihminen, vallitseva yhteiskuntajärjestys tai hieman yksiulotteisemmin ”ihmisluonto”. (Niinpä David Vetterille löytyisi läjäpäin 50- ja 60-luvun halpiselokuvia, joita ei olisi mieltä kritisoida elokuvina, koska ne ovat vertauskuvia ydinsodan vaarasta!) Vähemmän kyseenalaistava versio maailmanlopusta tai sen vaarasta ovat esimerkiksi intergalaktiset sotaelokuvat. Mainittakoon Independence Day, jossa ulkoavaruuden vihollinen pyrkii hävittämään ihmiskunnan mutta saa tietenkin turpaansa. Yllä mainittu Armageddon on sen sisarteos: meteoriitti on vain vielä persoonattomampi vastustaja kuin avaruusoliot.
Miten tämä sitten liittyy Don’t Look Upiin?
Sillä lailla, että DLU:ia puolustetaan erityisesti siksi, että se on arvokas vertauskuva ilmastonmuutokselle, vaikka se ei sisällä missään mielessä ”hidasta apokalypsia” eikä argumentteja, jotka tukisivat hitaiden apokalypsien torjuntaa. Se on pahimmalla mahdollisella tavalla 1900-lukua hallinnut ”yksittäisapokalypsi”. Se on uuden asian kuvausta vanhalla kielellä, how do you do, fellow kids? -meemi.
DLU saattaa pintapuolisesti käsitellä sosiaalisia, ekonomisia ja poliittisia esteitä, jotka tulevat merkityksellisen toiminnan tielle, mutta (kuten Willmore huomioi ja Vetter tiedostaa) sen vertauskuva jää epäloogiseksi. Komeetan uhka ei vastaa ilmastonmuutosta, eivätkä DLU:n tarjoamat, suorastaan häkellyttävän nolot ratkaisut voi ratkaista ilmastonmuutosta.
Ensinnäkin: elokuvassa komeetta aiheuttaa apokalypsin, joka on hetkellinen ja täydellinen. Se koskettaa kaikkia samoissa määrin. (Palataan elokuvan loppuun myöhemmin!) Se ei ole hajautettu ajallisesti eikä tilallisesti – sitä voi hädin tuskin kutsua edes ”prosessiksi” saati useiden mutkikkaiden vaikutussuhteiden tulokseksi. Mikä pahinta, se ei ole ihmiskunnan aikaansaannos millään tavalla. Jopa ydintuhoelokuvat olivat sosiaalisina kommentaareina osuvampia, sillä niissä alkusyy hävitykseen sentään kumpusi ihmisten toiminnasta Maapallolla. Komeetta puolestaan on vihollinen ulkoavaruudesta, etäännytetty ulkopuolinen toimija, jonka olemassaolo ei aseta kyseenalaiseksi esimerkiksi kapitalismin, imperialismin, teollistumisen tai laajemmin moderniteetin vaikutusta elinympäristöömme. Siinä missä DLU kyllä osaa syytää ansaittua myrkkyä nykyistä mediaympäristöä ja (parhaimmillaankin) jähmeitä poliittisia toimijoita kohtaan, sillä ei ole mitään kiinnostusta kritisoida ilmastonmuutoksen juurisyitä. Se ei harkitse esimerkiksi globaalien energiansiirtojen tai ekologisten palautesilmukoiden roolia tapahtumissa – mitään tarvetta sellaiseen ei ole.
Tämän vuoksi DLU on täysin epähistoriallinen. Komeetalla ei kirjaimellisesti ole mitään merkityksellistä taustaa: se on aina ollut matkalla meitä kohti. Niinpä elokuvan tekijät eivät ole kiinnostuneita antamaan menneisyyttä millekään vaikeaan tilanteeseen johtaneelle kehitykselle. Se sijaitsee nykyhetken ja tulevaisuuden ikuisessa yhteenleikkauksessa kuin mikäkin modernin ajan kehitysuskoinen fantasia. Tässä tarinassa nykyhetki saa merkityksensä vain tulevaisuuden kautta.
Tiedettä on kuunneltava – mutta miksi?
Edeltävistä syistä johtuen Don’t Look Up ei voi tarjota epämääräistäkään ratkaisua yhtään mihinkään. Ei edes röyhkeän idealistista ehdotusta! Pikemminkin sen ratkaisut ovat irvokkaita.
Siinä missä ilmastonmuutos häivyttää tehokkaasti yksittäiset sankariteot rakenteellisen muutoksen vaatimuksen tieltä, DLU osaa sanoa korkeintaan, että tieteentekijöitä kannattaa kuunnella. Ja mitä nämä tieteentekijät elokuvassa ehdottavat komeetan torjumiseksi, kun he sitten saavat tilaisuuden puhua? Eivät mitään. Pahimmillaan (Lawrence) he pystyvät lietsomaan ainoastaan fatalismia – sitä, mitä ilmastonmuutoksen vastaisessa aktivismissa pyritään välttämään. Parhaimmillaan (DiCaprio) he vain myötäilevät elokuvan pahishahmoa, Yhdysvaltain presidenttiä, tämän nerokkaassa suunnitelmassa räjäyttää kivi ydinohjuksilla hemmettiin häiritsemästä.
Nyt on radikaalia!
Tietenkin he myötäilevät. Elokuvassa, joka luo ulkopuolisen, Maata vastaan hyökkäävän vihollisen ihmiskunnan keskeiseksi uhaksi, ei ole mitään muuta mitä kansalaiset ja hallintakoneistot edes voisivat tehdä. Mitä sitten, vaikka DLU:n maailmassa kaikki olisi sujunut täydellisesti? Mihin aktivismi silloin pyrkisi? Mitä muita vaihtoehtoja uhan torjumiseksi olisi löytynyt siinä tapauksessa, että hallitus olisi järkevä, media uutisoisi asiallisesti ja tieteentekijät saisivat viestinsä läpi? Seuraukset eivät olisi ainakaan olleet mitään yhteisöllistä tai sisältäneet tarvetta rakenteelliseen muutokseen. Armageddon-tapainen sankariräjäyttely on tässä formaatissa yksinkertaisesti ainoa tapa pelastaa ihmiskunta; oikeastaan suurin ero Bruce Willis -paukutteluun on se, että DLU:n visiossa edes sankarioperaatio ei onnistu. Jos McKay ja Sirota todella hehkuttavat teostaan ilmastonmuutoksen vastaisen taistelun vertauskuvana, haluaisin kysyä heiltä, mihin ydinohjus kannattaa suunnata planeetan lämpenemisen ampumiseksi pois.
Toisin sanoen DLU pakenee kaikkia tosimaailman vaikutussuhteita kehitellessään teoriatasolla yksiselitteisen ulkopuolisen uhan. Ironista kyllä se ei kykene katsomaan kuin ylös, etsimään uhkaa galaksin toiselta laidalta. Mikä vielä ironisempaa: ainoa tapa torjua vihollinen (hups, tarkoitan, komeetta) vaatii suuria teknologisia harppauksia, hillittömästi rahaa sekä, yllätys yllätys, Yhdysvallat vetovastuuseen maailman pelastamisesta. Miten tämä ei ole vain yksi versio teknoutopiasta, jolle elokuva kyllä osaa naureskella silloin, kun sen takana on miljardööri?
Mutta eihän mistään tämmöisestä ole kyse, eihän? Tämähän on vain elokuva siitä, kuinka tieteentekijöitä ei kuunnella, tajuatteko, daijut! Mutta ero tosimaailmaan on käänteentekevä: oikeilla tieteentekijöillä on lukuisia monitasoisia ratkaisuja ilmastonmuutoksen torjumiseksi ja hillitsemiseksi. DLU:n tähti(näyttelijä)tieteilijöillä ei ole mitään muuta kuin toive siitä, että feikki-Trump onnistuisi tavalla tai toisella hävittämään Maan ulkopuolisen luontokappaleen. DLU vaatii toisin sanoen arvostamaan ja kuuntelemaan tieteentekijöitä mutta ei osaa sanoa, mitä se hyödyttäisi.
Tämä havainnollistaa tehokkaasti ristiriitaa, jonka elokuvakriitikot havaitsevat mutta mitä ilmeisimmin Kalmusin kaltaiset ilmastotieteilijät eivät – siitä huolimatta, että Kalmus itsekin toteaa elokuvahahmojen olevan paremmassa asemassa kuin oikeat ilmastotieteilijät, koska fiktiivinen uhka olisi ollut niin paljon helpompi torjua!
McKay ja Sirota vaikuttavat kyseenalaisesta somepresenssistään huolimatta uskovan asiaansa ja tahtovan aidosti edesauttaa ilmastoaktivismia. Sitäkin surullisempaa, että he katsovat vain ylös eivätkä peiliin. Don’t Look Upin vertauskuvan epäonnistuminen kantaa muassaan pinttyneitä visioita ja johtaa hyödyttömiin päätelmiin. Tämä see tekeekin elokuvasta niin kiehtovan tapauksen.
Suuren taistelun myyttinen vetovoima
Kuten todettua, DLU:ssa apokalyptinen vihollinen on Maapallon ulkopuolinen voima, jonka ihmiskunta yrittää torjua joutumatta haastamaan pinttynyttä ja pitkäikäistä maailmankuvaansa. Tästä maailmankuvasta kaivetaan esille ja pilkattavaksi lähinnä ahneus ja poliittinen pyrkyrius, ei se, kuinka jokapäiväinen arkemme kietoutuu elonkehää uhkaaviin muutoksiin. Koko tarina kehystetään vieläpä taisteluksi Ihmisen ja Luonnon välillä. Pum, pum, ammutaan paha kivi pois niin voimme jatkaa itse valitsemamme tuhon tiellä!
Mikään ei kuitenkaan taida demonstroida elokuvan itsetietoisuuden puutetta paremmin kuin tapa, jolla se käsittelee sankareita. Elokuva marssittaa ensimmäiseen pelastusyritykseen kieltämättä huvittavan Ron Perlmanin, jonka vanha, rasistinen, valkoinen äijä on osuva irvikuva tyypillisestä pelastajahahmosta. ”Washington tarvitsee aina sankarin”, todetaan. No sentään tätä kliseetä puretaan!
Mutta puretaanko? Oikeastiko? Perlmanin sankari jää tosiaan ivan kohteeksi. Mutta kun häntä tuijottaa tarpeeksi kauan, jää huomaamatta, että koko tarina on pullollaan vain hieman toisenlaisia sankareita. Tällä kertaa he ovat tieteentekijöitä, mutta myös nämä päähenkilöt ovat jenkkejä (ja valkoisia, korkeasti koulutettuja, heteroseksuaalisia, suhteellisen hyvätuloisia sekä helposti näkyvyyttä saavia ihmisiä, voisi lisätä) eikä heilläkään ole eksistentialistiseen vaaraan muuta ratkaisua kuin antaa vanhan, rasistisen, valkoisen äijän pelastaa maailma. Tämän sitten epäonnistuessa seuraamme juuri heidän surullista kohtaloaan muun planeetan tiivistyessä pariin yksittäiseen kuvapankkikuvaan osana lopun montaasia. Päähenkilöt ovat elokuvan ainoa emotionaalinen keskipiste. Heidän vastoinkäymisiään pyritään sympatiseeraamaan, heitä kannustetaan voittoihin, heihin luotetaan maailman todellisina pelastajina. Toisin sanoen: ollakseen elokuva, joka pilkkaa sankarimyyttiä, DLU totisesti pitää sankareita tarpeellisina.
Kyse onkin siis vain siitä, että McKay ja Sirota eivät pidä tietynlaisista sankareista, eikä siinä mitään; en minäkään pidä. Mutta tämä kaikki todistaa vain, kuinka pahasti Hollywoodin tarinankerronta on jumiutunut kaavoihinsa. Jopa silloin, kun fiktion pitäisi kertoa maailmankuvamme välttämättömästä muuttumisesta, tämmöinen ylikaupallinen elokuva kykenee kertomaan vain vanhan tarinan: ihmiskunta kohtaa ulkopuolisen uhan, jota lähdetään torjumaan muutaman erikoisyksilön voimin, ja lopussa maailman kohtalo määräytyy yksittäisen hetken kautta.
Tätä tuttua taustaa vasten voi kysyä, onko sittenkään aivan perätöntä syyttää DLU:ia masentavuudesta ja pessimismistä. Jos kerran tarinakaava on aivan sama kuin millä esimerkiksi Armageddon kirjoitettiin, mutta vain sillä erolla, että nyt ihmiskunta epäonnistuu – mitä se sitten kertoo aktivismin nimeen vannovista tekijöistään?
Väliosa: satiirin mahdottomuudesta?
En jaksa varsinaisesti ottaa kantaa siihen, onko DLU ”tylsä” tai ”epähauska”. Väitän, että elokuvan kuin elokuvan kokeminen ”tylsäksi” kumpuaa ennen kaikkea siitä, millaisin odotuksin ja mieltymyksin katsoja teosta lähestyy. Minä en tylsistynyt; harvoin tylsistyn. Toisaalta ”hauskuus” on vielä enemmän yksilö- ja kontekstisidonnaisempaa. (Nauroin itse kerran ääneen: Perlmanille, joka ampuu komeettaa rynkyllä kotipihallaan. Hymyilin myös sivujuonelle pikkurahaa kavaltavasta kenraalista.)
Mutta sanotaan huumorista tämä: olin häkeltynyt siitä, kuinka ponneton tieteentekijöiden ensikohtaaminen Meryl Streepin esittämän presidentin kanssa oli. Streepin hahmo ei yksinkertaisesti millään tapaa vaikuttanut yllättävältä, liioitellulta tai hersyvältä. Elokuvan ”epähauskuus” saattaa kummuta juuri tästä: verrattuna Trumpin pelle-eskadroonan nelivuotiseen synkkään kohellukseen, mikään tässä ei vaikuttanut epäuskottavalta mutta ei myöskään tarpeeksi parodiselta ollakseen enää kertomisen arvoista. Jos satiiri tarkoittaa tosielämän tilanteiden paisuttelua koomiseen mittakaavaan jonkin viestin välittämiseksi, voi todeta jo kliseisesti: todellisuus on ajanut ohi. Toisin sanoen jää vaikutelma, että DLU pyrkii tarinansa kertomiseksi pikemminkin hillitsemään todellisuutta kuin liioittelemaan sitä.
Pidän tätä vakavana ongelmana tai vähintään haasteena nykypäivän komedialle. Mutta henkilökohtaiset mieltymykset ovat viime kädessä epäkiinnostava analyysin aihe.
Etäinen antagonismi
Elokuvan yhteiskunnallinen kantaaottavuus katsoo sekin lähinnä ylöspäin. Ihmiskunnan romahdus tiivistyy muutamien valtaa pitävien hahmojen itsekkäisiin mokailuihin. Tämmöinen ratkaisu on tietenkin malliesimerkki ”yksittäisapokalypsista” (kenraalien sormet napeilla!), mutta en pidä sitä juurikaan ongelmana. Yksittäisten hahmojen toimiminen laajempien ”ideoiden” ruumiillistumina on parituntiselle tarinaformaatille lähes pakollista. DLU pyrkii omalla tavallaan, joskin omasta sanomastaan hämmentyneenä, luomaan mikroversion maailmasta ja sen toiminnasta vallan huipulla. Siksi on periaatteessa paikallaan, että kokonainen poliittinen järjestelmä tiivistyy yhteen johtajaan (presidenttiin, osin myös tämän poikaan) ja koko myöhäiskapitalistinen talouseliitti yhteen miljonääriin. Tämä vertauskuva on nähdäkseni onnistuneempi kuin ilmastonmuutos=komeetta-sekasotku.
Entä näiden hahmojen suhde maailmaan? Eräs närää herättänyt aspekti DLU:ssa on, että komeetta tuhoaa Maapallon täydellisesti, mikä skaalautuu huonosti sen kanssa, kuinka ilmastonmuutos iskee toisille alueille paljon pahemmin kuin toisille. (Ja luultavasti mitä epäreiluimmin: suurimmat kärsijät ovat luultavasti niitä, jotka ovat historiallisesti vähiten vastuussa ilmastonmuutoksesta.) Täten elokuva vaikuttaa olevan viime kädessä melko puusilmäinen globaaliin epätasa-arvoon liittyvien kysymysten suhteen.
Niin, tähän minun piti palata lopussa, ja pian loppu koittaa! McKay ja Sirota sivuuttavat tosiaan ongelman maantieteellisen puolen, mitä häijy kieli kutsuisi kroonisen amerikkakeskeisyyden oireeksi. Luokkaerot he kuitenkin tuovat mukaan tarinaan: tragikoomisessa lopussa muun planeetan tuhoutuessa nimenomaan tuhon estämisen estämisestä vastuussa olevat eliitin jäsenet pääsevät karkuun avaruusaluksellaan ja ennen pitkää kansoittavat, jos kansoittavat, toisen planeetan. Eikö tämä sentään osoita ymmärrystä ilmastonmuutoksestakin?
Joten kuten. Mutta nähdäkseni DLU:ssa konteksti ei ole mitenkään yhdentekevä tulkintojen kannalta. Kuten edellä tuli todettua, elokuva nojaa tarinakaavaan, joka sotii joka tasolla sen oikeasti käsittelemää asiaa vastaan. Niinpä ”sankari käy apokalyptiseen kamppailuun ulkopuolista uhkaa vastaan” -rakenne vaikuttaa myös siihen, miten tulkita tarinan varsinaista ”pahuutta” (jota komeetta ei sentään edusta!). Pahuuskin saa tällöin hyvin arkkityyppisen muodon. Toisin sanoen elokuvan hahmot sijoittuvat osaksi pitkää jatkumoa, ja heidän luonteenpiirteensä typistyvät liian helposti pelkästään ahneuteen ja vallanhimoon. On syytä huomioida, että varhaisempikin fiktio on säännöllisesti luonut apokalypsin yhteyteen hahmoja, jotka pyrkivät itsekkäästi hyötymään tilanteesta tai, mikä pahinta, ottamaan vallan käsiinsä mullistuneessa yhteiskunnassa.
Niinpä presidentti ja miljardööri tuntuvat pikemminkin lajityyppiin vakiintuneilta hahmoilta – pahiksilta, jotka ”ovat kuin kotonaan tässä tarinassa” – kuin poikkeukselta, joka häiritsisi katsojaa ja osoittaisi kohti jotain järkkynyttä asiantilaa. He ovat kiteytyneitä ja käyttäytyvät kuten ovat aina käyttäytyneet.
Voisi siis sanoa, että jos DLU:ssa puolittain alleviivataankin, että kriisi ei ole kaikille sama, se humpsahtaa silti välitilaan, jossa maailmanlopun tuottaa pahuuden iäkäs muoto – jokin mikä on tutumpi fiktiosta kuin tosimaailmasta. En ole vakuuttunut siitä, että vertauskuvin typistäminen tämmöiseen muotoon on kovin hyödyllistä vallan kritiikkiä.
Se viimeinen metataso
Don’t Look Upin ristiriitaisuutta voi kuvata esimerkiksi seuraavien pointtien kautta:
- Se varoittaa hyvin varteenotettavasta uhasta käyttäen esimerkkinään hyvin epätodennäköistä uhkaa.
- Se kannustaa luottamaan tieteentekijöihin, joille se ei anna mitään toimijuutta tai ratkaisuja. (Miettikää, mitä päähenkilöt elokuvassa oikeasti tekevät ensimmäisen varoituksen annettuaan.)
- Se pyrkii edesauttamaan järjestelmätason muutoksia mutta kuvaa tilannetta, jossa järjestelmää ei tarvitse tai edes ole syytä muuttaa.
- Se irvailee teknoutopioille ja sankareille mutta valaa uskoa tulevaisuuteen vain teknoutopioiden ja sankareiden muodossa.
- Se kritisoi valtaa joka ei kuitenkaan ole aikaan ja ympäristöön sidottua vaan ”ikiaikaista”, miltei myyttistä.
Kaikkeen edeltävään voisi vastata: ”Hyvä on. Elokuva epäonnistuu yhdistämään rakenteen ja sisällön sanomaansa. Mutta onko sillä väliä, jos suurin osa katsojista tavoittaa silti sanoman (tieteentekijöitä pitää kuunnella)?”
No, niin. Tavoittaako se? Minä en tiedä, eikä luultavasti kukaan muukaan. Ehkä olisi syytä olla Michael Mannin tapaan toiveikas. Mutta koen epätoivoa siitä yksinkertaisesta syystä, että elokuva, jota ajaa vilpitön toive muutokseen, osoittaa vain, ettei se kykene kertomaan tarinaa muutoksesta millään toisella tavalla – mikä tuottaa sen ristiriidat. Jos sanoma ”tieteentekijöitä pitää kuunnella” menee nyt ihan oikeasti läpi uudelle yleisölle vanhalla tavalla, moderniteetin suuren tarinan kaavussa, sietää kysyä, miksi se ei ole aiemmin mennyt tai ei tällä hetkellä mene (sitähän DLU implikoi). Miksi me tarvitsemme tätä nimenomaista tarinaa, kun kaikki siinä on jo pitkälti ajatteluun sisäistettyä?
Viime kädessä ainoa yllättävä asia DLU:ssa onkin sen hämmennys omasta viestistään ja sisällöstään. Elokuvana se tallaa tuhanteen kertaan käveltyjä polkuja olematta yhtä murskaavan nihilistinen kuin von Trierin Melancholia, yhtä anarkistinen kuin Kubrickin Dr. Strangelove, yhtä hävyttömän sanavalmis poliittinen riepottelu kuin Iannuccin The Thick of It (tai In the Loop) tai vaikkapa yhtä pakahduttavan kaunis kuin Reggion Koyaanisqatsi. Toisin sanoen pidän epäuskottavana ajatusta, että DLU yksinkertaisesti vaikuttaisi katsojaan rakentavasti. Varsinkaan katsojaan, joka ei jo pidä ilmastonmuutosta merkittävänä ongelmana.
Mutta keskustelu aiheesta kiehtoo. Se olisi kiehtovampaa, jos tekijät osallistuisivat siihen yrittämättä asettaa itseään ylimmäksi moraaliseksi auktoriteetiksi ja arvostelijoitaan osa-aikaisiksi ilmastonmuutosdenialisteiksi. Heidän visiossaan kun on huomattavia epäkohtia. Niistä analyyttiset ajattelijat ottaisivat opiksi.
Jos tämän kirjoituksen loppuun päästyäsi koet, että taivun keskustelussa hippusen verran enemmän elokuvakriitikoiden puolelle – no, olet oikeassa. On kuitenkin valitettava tosiasia, että moni elokuvakritiikki (sellaiset, joille en turhaan suo linkkiä) on epäonnistunut artikuloimaan sen, mitä DLU tekee väärin. Keskittyminen lähestymistavan ”helppouteen” tai ”itseääntoistavuuteen” tuntuu väärän diskurssin haastamiselta: olemassaoloa uhkaavien kriisien edessä röyhkeä parodia puolustaa asemaansa. En voi täysin syyttää tutkijoita, joiden mielestä arviot sivuuttavat elokuvan keskeisen viestin ja varmasti aidon pyrkimyksen edistää tärkeää asiaa suuntaamalla kritiikki sentään ”kotiinpäin”, eli median representaatioihin. Toisin sanoen myös elokuva-asiantuntijoista monet ovat epäonnistuneet viestinnässään – yksi henkinen piste McKaylle? Mutta on vähintään naiivia olettaa, että kriitikot jollain tavoin ”pelkäävät” DLU:n sisältöä tai tunnistavat siitä itsensä. Pikemminkin heistä monet suoraan tai vaistonvaraisesti hahmottavat, että DLU ei tunnista itseään.
Niin, Itsekriittinen elokuva, joka ei lopulta kuitenkaan käytännössä ymmärrä, mitä se tekee väärin: sokea piste sijaitsee metatasolla. Siihen päälle iso kasa tekijöitä, arvostelijoita, tutkijoita ja poliitikkoja, jotka kaikki syyttävät toista tahoa itsereflektion puutteesta. He kaikki, ja Don’t Look Up, ja nyt myös minä – me jokainen luomme osaltamme sen mediakulttuurin, jossa asioista puhutaan aina yhden tason ylempänä kuin ennen.
Ehkä tämä ei ole huono asia vaan avain ymmärrykseen ja toimintaan. Mutta varmaa on, että maailmanloppu etenee, eikä se liiku niin kuin komeetta.
edit 19.1.: Kuten toisaalla huomautettiin, presidentin alkuperäinen suunnitelma oli toki ampua komeetta pois kurssiltaan, ei räjäyttää sitä palasiksi. Editoin tekstiä näiltä osin. Mitään merkittävää eroa komeetan palasiksi räjäyttämiseen ei tietysti ole; molemmat ovat huippu(sota)teknologiaan nojaavia, ehdottomia, yksinkertaisia ratkaisuja ulkopuoliseen uhkaan.