Myyttejä, kummaa, maailmanlopun tunnelmia

Category: tarinoista

Kujeilevan kumman monet muodot

Artikkeli on julkaistu alunperin Kosmoskynä-lehden numerossa 2/2020. Kyse on enemmän elämän- ja taiteenvisiostani kuin tutkimuksestani.

Tässä lehdessä monet sanovat sanansa kummasta, jota pidetään nykyään enemmän tai vähemmän yhtenä spekulatiivisen fiktion lajityypeistä. Lajityyppiä määrittää ainakin se, minkä Kaisa Kortekallio tiivistää kumman ”omalaatuiseksi suhteeksi toteen ja todelliseen”. Siksi kumma vaivaa tavalla, joka on sukua kauhun aiheuttamille häiriintymisille. Mutta kauhu on usein yllättävän konservatiivista – miettikääpä vain, miksi juuri ydinperheiden kodeissa alkaa niin usein kummitella! Filosofi Noël Carrollin mukaan tyypillisessä kauhukertomuksessa hirviö ilmestyy häiritsemään arkista vain osoittaakseen arkisen arvon, ja hirviön kukistamisen jälkeen palataan huojentavasti normaaliin. Carrollin mielestä hirviö on siksi usein vallitsevan järjestyksen agentti.

Minun lähtökohtani on, että kumma, jos jokin, voi vapauttaa hirviön vastuistaan järjestystä kohtaan. Kun kumma ei ole enää vain yksittäinen kokemus, ohikiitävä tapahtuma tai yhteen hahmoon tai olioon ruumiillistuva piirre vaan koko tarinan ja tarinamaailman hallitseva ominaisuus, silloin hirviön ilmestyminen ei muuta oikein mitään. Hirviö saa olla vapaasti ja tasa-arvoisesti oma hirvittävyytensä – osa maailmaa, jossa mikä tahansa voi paljastua yhtä häiritseväksi. Ei arkea eikä paluuta normaaliin, koska kumma on normaali! Kiintopiste vaihtaa toistuvasti paikkaa, ja ainoa vallitseva järjestelmä on arvaamattomuus.

Noin äärimmäinen skenaario harvoin toteutuu kummafiktiossakaan. Spekulatiivisen anarkian hengessä ja oman alani eli myyttitutkimuksen työkaluja väärinkäyttäen hahmottelen silti vertauskuvan, joka toimii pohjustuksena lehdelle: minusta kumma työskentelee ennen kaikkea kaaoksen agenttina. Se on trickster eli kujeilijahahmo. Se haastaa rajoja, muuttaa muotoaan ja löytää tiensä mihin tilanteeseen tahansa – se saattaa iskeä silmää realistisessakin fiktiossa!

Eikä siitä voi edes puhua muuttumatta itsekin vähän… oudoksi.

Kun ihminen katsoo vain ylös – Don’t Look Up ja epäonnistumisen metaforat

Seuraava kirjoitus sisältää tietenkin spoilereita.

Netflixin tuorein hittielokuva Don’t Look Up (2021) on kiehtova tapaus sekä sisällöltään että sitä ympäröivän keskustelun osalta. Poliittinen satiiri maahan iskevästä komeetasta on herättänyt sekä brutaalia arvostelua että sielukkaita puolustuspuheita. Karkeasti jakolinjat ovat seuraavat: elokuvakriitikot ja useat ”vakavat harrastajat” vihaavat tai ainakin kritisoivat rankasti Adam McKayn ja David Sirotan apokalyptista huumorielokuvaa; tutkijat, tieteentekijät ja poliittiset kommentaattorit (varsinkin vasemmalla) sekä tekijät itse väittävät kriitikoiden käsittävän kaiken väärin ja juhlistavat Don’t Look Upin kantaaottavuutta.

Maailmanlopun kertomusten tutkijana ja elokuvistakin kirjoittavana kriitikkona seison siis sopivasti keskellä risteystä, jossa yhteentörmäys tapahtuu. Tämä lienee sopiva asema, josta käsin suututtaa kiistan molemmat osapuolet!

Tässä kirjoituksessa käyn ensin läpi väitteitä aiheen tiimoilta ja esitän sitten näkemykseni siitä, miksi Don’t Look Up epäonnistuu perinpohjaisella tavalla ja miksi se on minusta niin kiehtovaa. Elokuvan teknisten osa-alueiden arviointi perinteiseen kriitikkotyyliin ei puolestaan tunnu kovin hedelmällistä – vain se, mistä elokuva epäsuorasti kertoo, ja mitä se vilpittömästi paljastaa itsestään ja valtavirtatarinoiden muotista.

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén