Anastasiya Astapova, Eirikur Bergmann, Asbjørn Dyrendal, Annika Rabo, Kasper Grotle Rasmussen, Hulda Thórisdóttir, Andreas Önnerfors. Routledge 2020.

Comparative Analysis of Conspiracy Theories in Europe (COMPACT) -verkosto julkaisi tiettävästi ensimmäisen tutkimuksen salaliittoteoreettisuudesta Pohjoismaissa. Kuten verkoston nimestä käy ilmi, tutkimus keskittyy ensisijaisesti vertailevaan analyysiin maiden välillä.

Norjan, Tanskan, Ruotsin ja Islannin lisäksi mukana on Suomikin, vaikka suomalaista kirjoittajaa ei kirjasta löydy. Esipuheen mukaan HY:n uskontotieteen apulaisprofessori Titus Hjelm on kuitenkin ollut konsultoitavana tilanteestamme. Suomalaisen tutkijan puute on johtanut muun muassa väärin kirjoitettuihin nimiin, mutta muuten sisältö vaikuttaa faktuaaliselta.

Kirja on lyhyt, ja näin paljon alan kirjallisuutta läpikahlannut on kiitollinen siitä, kuinka vähän aikaa Astapova et al. käyttävät salaliittoteoreettisuuden määrittelyyn. Määrittelyä on tehty 2000-luvulla jo satojen sivujen verran (ja olen siihen itsekin osallistunut) ja tehdään varmasti jatkossakin, mutta jokaisen tutkimuksen ei tarvitse koostua filosofisesta rajanvedosta diskurssien suhteen.

Kiinnostavin lähtökohtainen huomio kirjassa on se, että koska salaliittoteoriat leviävät useimmiten olosuhteissa, joissa luotto demokratiaan ja yhteiskunnallisiin toimijoihin on alhaista, Pohjoismaat (joissa luotetaan poliittisiin instituutioihin ja demokratian toteutumiseen vahvasti) poikkeaa useammin tutkituista maantieteellisistä alueista. Kirjoittajien kiinnostus Pohjoismaihin on myös osa trendiä, jossa pyritään jotenkin irtaantumaan vain angloamerikkalaisen salaliittokulttuurin tutkimuksesta. Onhan se dominoinutkin jo liian kauan.

Populaarin salaliittokulttuurin ilmestyminen Pohjoismaihin selitetään mainittua poikkeuksellista taustaa vasten muutamalla aivan uskottavalla tekijällä. Ulkopuolista uhkaa on artikuloitu Pohjoismaissa aina vain enemmän maahanmuuton lisääntyessä 1970-luvulta alkaen, ja poliittiset sekä ekonomiset vastoinkäymiset (esim. vuoden 2008 talouskriisi) ovat kasvattaneet epäluuloa taloudellista eliittiä kohtaan. NATO-maiden osallistuminen Yhdysvaltain sotiin mainitaan myös epäsuorasti tekijänä, joka yhdistää tietyt maat USA:n poliittiseen kulttuuriin, kuten syyskuun 11. päivän tapahtumien spekulaatioihin.

Edeltävät selitykset voi toki kaikki niputtaa yhden käsitteen alle. Globalisaatio eri muodoissaan sitoo kulttuureita ja yhteiskuntia toisiinsa, muodostaa yhteisten riskien verkostoja ja samalla yhdenmukaistaa varsinkin salaliittoajattelua. Tehokkaiksi havaitut narratiivit muokkautuvat uusiin ympäristöihin. Uudenlainen maailmankuvaa hallitseva epäluottamus instituutioita kohtaan taas voi hyvinkin olla se todellisin ulkopuolinen uhka Pohjoismaissa.

Historiaa ja historiallisia hetkiä

Luku 2 muistuttaa siitä, että epäluuloisuus on monimuotoista ja pitkäikäistä. Historiakatsaus tarjoaa joitakin kiinnostavia knoppitietoja ja tarpeeksi tarkan kuvauksen Pohjoismaissa säännöllisesti esiin putkahtavista vapaamuurari- ja juutalaismyyteistä. Kuvauksen perusteella alueemme ei tässä suhteessa eroa juurikaan muusta keskiajan jälkeisestä Euroopasta.

Muutamat tarkemmin käsitellyt tapahtumasalaliitot (event conspiracies, kuten Michael Barkun sanoo) ovat jo lähempänä nykypäivää. Ne ovat yhä relevantteja – osittain siksi, että niistä on salaliittokulttuurissa tehty toistuvasti relevantteja. Kirjoittajat nostavat esiin Olof Palmen murhan ja Estonian uppoamisen: näiden tapahtumien spekulaatiot ovat olleet 90-luvulta lähtien kiinteä osa pohjoismaista salaliittoajattelua. Spekulaatiot olivat kuitenkin ensin rajatumpia ja niiden ympärille syntyneet yhteisöt marginaalisia “harrastajia”. 2010-luvulle tultaessa nämä tulkinnat, joissa yksittäisten tapahtumien taustatekijöitä kyseenalaistetaan, näyttävät kasvavan yhä poliittisemmiksi työkaluiksi ja todennäköisemmin kiinteiksi osiksi jättisalaliittoja (Barkunin superconspiracies, jota itse kutsun maailmanhallintamyyteiksi).

Esimerkiksi Estonian onnettomuus on nostettu jälleen keskeiseen rooliin apokalyptisissa, äärioikeistolaisissa narratiiveissa kuten kirjassa M/S Estonia: svenska statens haveri (2016). Tuosta kohtalokkaasta yöstä vuonna 1994 on tullut – kuten tapahtumasalaliitoista usein – keskeinen symboli, joka kuvaa laajempaa kaavaa tai kehityskulkua ja siten yhä tätäkin päivää. Samalla tapahtuma saa kyvyn viitata lukemattomiin, mahdollisesti hyvinkin etäisiin eri ilmiöihin.

Syyskuun 11. päivän terrori-iskujen ympärille kehittynyt salaliittokulttuuri käsitellään myös tarkasti, onhan se oleellinen tapahtuma, josta leviää vasemmistolaisempia vastatarinoita. Nämä salaliittonarratiivit ovat tietenkin yleisempiä Norjassa ja Tanskassa, siis maissa jotka osallistuivat Yhdysvaltain sotilasoperaatioihin Lähi-idässä. Kirjoittajat havainnoivat, että trutherismissa (jota Pohjoismaissa edustaa eritoten kemisti Niels Harrit) apokalyptinen kieli ja laajemmat, mm. kosmologiset, kehykset eivät ole aivan välttämättömiä. Kyse on siis maallisemmasta salaliittomyyttisyydestä. Vedotessaan vain tieteeseen, rationaalisuuteen ja puolueettomaan 9/11-tutkimukseen Harrit tuntuu kaihtavan selittämästä sitä, miksi syyskuun 11. päivä tapahtui. Näin hän itse välttää päätymisen maailmanhallintamyyttiin todellisuuden kuvauksena. Mikä ei tietenkään tarkoita, etteikö hän epäsuorasti vaikuttaisi toisten salaliittoaktivistien ajatteluun ja antaisi näille argumentteja ja työkaluja laajempiin spekulaatioihin.

Tämä on tavallaan kirjoittajienkin lopputoteamus tapahtumasalaliitoista: ne antavat pohjan kaiken kyseenalaistamiselle. Ja ne säilyvät symbolisina, aina yhtä käyttökelpoisina, merkkipaaluina muistitiedossamme.

Sukupuolen rooli

Luku 3 sisältää pohdintaa harvemmin tutkimuksissa esiin nousevista sukupuolen ja seksuaalisuuden salaliittonarratiiveista. Suurimmaksi osaksi luvun keskiössä ovat kuitenkin 1990-luvulla saatananpalvonnasta syntyneet moraalipaniikit sekä varhaisemmat kannibalismihuhut, jotka toki kuuluvat erääseen nykypäivään asti yltävään epäluuloisuuden jatkumoon. Konservatiivinen perheihanne on ollut jatkuvasti uhattuna muun muassa myyteissä pikkutyttöjä kaappaavista juutalaisista ja henkistä rappiota aiheuttavasta kaupunkilaistumisesta. Toisen maailmansodan jälkeen tällä lailla vaaralliseksi on nimetty varsinkin abortti sekä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt.

Luku sisältää joitakin kiinnostavia huomioita. Esimerkiksi kristillisistä kirjoituksistaan tunnettu – ja suomeksikin käännetty – Äiti Basilea Schlink paljastuu mallikelpoiseksi esimerkiksi apokalyptisesta salaliittomyyttisyydestä. Schlinkin kirjoissa hartaan kristillisen elämän ohjeiden seasta löytyy kappaleita Illuminatin maailmanhallinnan toteumista, saatanallisen populaarikulttuurin salaisista tarkoitusperistä, homoseksuaalisuuden ja pornografian vaarallisuudesta ynnä muusta. Schlinkin nimeä ei ole tietääkseni aiemmin yhdistetty 1900-luvun jälkipuoliskon kristilliseen salaliittokulttuuriin, sillä Amerikan suuret showmiehet kuten Pat Robertson varastavat kaiken huomion. Tässä tutkimuskohde vaikka suomalaisille.

Tuoreiden tapahtumasalaliittojen suhteen huomio kohdistuu Ruotsin Akatemiaa järisyttäneiden häirintätapausten paljastumiseen vuonna 2017. Kirjassa kuvataan napakasti tapahtumat: naisten syytökset ja sen jälkeen heistä muotoillut vastanarratiivit. Akatemia piirtyy näissä salaliittomyyteissä ”Valistuksen viimeiseksi linnakkeeksi”, perustavanlaatuiseksi instituutioksi, jonka kimppuun ”postmodernit kulttuurimarxistit hyökkäävät” – kovin tuttu kaava.

Feminismin ja HLBT-liikkeet hampaisiinsa ottaneet salaliittonarratiivit edustavat kirjoittajien mukaan mallia, jossa vihollisen nähdään hyökkäävän valtiollista puhtautta vastaan sisältäpäin, oman kansan parista, minkä vastakohta olisi näissä tarinoissa ehkä hieman yleisempi ulkopuolinen (esim. kansainvälinen) uhka. Jaottelu ei ehkä ole enää kovinkaan selvärajainen. Sanoisin, että varsinkin nykyään sekä sisäinen että ulkoinen uhka yhdistyvät yleensä “kaikki tasot lävistäväksi” viholliseksi.

Uhkia ja katseita ulkopuolelta

Luku 4 käsittelee ulkoapäin tulevia hyökkäyksiä, siis käytännössä maahanmuuttoa osana ns. väestönvaihtoteoriaa (”The Great Replacement”). Tanskan ja Norjan varhaiset (70- ja 80-lukujen) maahanmuuttovastaiset puolueet johtajineen käsitellään tarkahkosti. 2000-luvulla tällä saralla tapahtuneen valtavirtaistumisen kuvauksessa ei liene suomalaisille juuri mitään uutta tai yllättävää, mutta varsinkin Tanskan poliittinen kehitys oli jäänyt minulle melko vieraaksi, joten oppivarttitunti kelpasi.

Johtopäätökset ovat yksinkertaiset: ”salaliittoteoreettinen mielikuvitus ja populistiset liikkeet kietoutuvat toisiinsa kaikilla poliittisen retoriikan tasoilla”. Viholliskuvia luodaan epäinhimillistämällä, tekemällä ihmisten ja ihmisryhmien moninaisuudesta yksinkertaistuksia – kehittämällä symbolisia hahmoja, sanoisin. Mutta kuten kirjoittajat huomauttavat, tämä symboli on ristiriitainen kaikille jotka eivät omaksu salaliittomyyttistä logiikkaa: hyökkäävät ulkopuoliset ovat yhtä aikaa sekä käsittämättömän kykeneviä, taktisia vallankäyttäjiä että alhaisia olentoja, joilla ei ole mitään ymmärrystä siitä korkeammasta kulttuurista, johon he ovat liittymässä.

Luku 5 käsittelee pohjoismaisten narratiivien sijaan narratiiveja, jotka koskevat Pohjoismaita. Niistä nostetaan esiin pyrkimys heikentää hyvinvointivaltion kuvaa. Luku painottuu Norjan Barnevernetiin eli lastensuojeluviranomaisiin kohdistuviin kertomuksiin. Venäjän media liittyy melko saumattomasti näiden narratiivien levittämiseen, tosin kirjassa referoidut tutkijat ovat myös painottaneet, että Venäjä kuitenkin väistämättä rakentaa tarinoitaan valmiille pohjalle. Tietty epäluulo ”lapsia perheiltä vievää sielutonta byrokratiaa” kohtaan lienee ollut olemassa jo kauan ennen propagandakampanjoita. Toinen keskeinen pointti on se, ettei Barnevernet voi oikein vastata moninaisiin syytöksiin, koska sitä sitoo vaitiolovelvollisuus tapaustensa suhteen: läpinäkymättömyys, silloinkin kun se on perusteltua, luo tilan, jonka voi täyttää mielikuvituksellisilla elementeillä, aiemmin havaituilla malleilla ja kaavoilla sekä muilla vaihtoehtoselityksillä.

Muut luvussa käsitellyt tapaukset ovat ”maahanmuuttajien rappiollinen vaikutus” Ruotsissa sekä, hieman yllättäen, väitteet siitä, että Tanskassa tapahtuu merkittävän paljon eläimiin sekaantumista. Jälkimmäinen narratiivi vaikuttaa mielestäni melko marginaalitapaukselta muiden käsiteltyjen ilmiöiden rinnalla, minkä kyllä kirjoittajatkin myöntävät. Joka tapauksessa heidän pointtinsa on, että Pohjoismaiden liberaaleja asenteita kuvataan salaliittomyyteissä jatkuvasti negatiivisia seurauksia mallintaen.

Laajemmassa mittakaavassa – ja tämä on kirjoittajien näkemys jonka täysin allekirjoitan – kyse on siitä, että Pohjoismaiden oloista rakennetaan vastanarratiivia ”mikään ei ole sitä miltä näyttää” -hengessä. Pinnan alla kaikki on toisin kuin yleisen käsityksen mukaan. Tämä on varsin tavanomainen osa myyttiä, jossa “mitä positiivisemmalta toiminta näyttää, sitä synkempää se salaisesti on”: pienistä, todellisista epäkohdista syntyy huhuja, jotka pyrkivät vahvistamaan tätä kuvaa. Näkemys ei kuitenkaan väistämättä kasva suureksi maailmanhallinnan selitykseksi tai edes kertomuksen muotoon. Se saattaa jäädä epämääräiseksi verkostoksi ohimeneviä väitteitä, yksittäisiä tapahtumia, uutisotsikoita, meemejä ja ”kaverin kokemuksia”. Esitetty salaliitto ei ole aina eheä tarina. (Tämänkin takia alan kallistua nykyisen myyttitutkimuksen tiettyyn suuntaukseen, jossa myyttejä käsitellään pikemminkin eräänlaisena tietämisenä kuin kertomisena.)

Loppu

Viimeinen luku nivoo teemat yhteen käyttäen hieman oudosti vertauskuvanaan Nordic noir -fiktiota. Yhteydet ”yhteiskunnan synkkiä salaisuuksia paljastavien” dekkaritarinoiden ja salaliittoajattelun välillä ovat olemassa, ja niitä on tutkittukin, mutta yhteys jää silti hauraaksi. Idea on se, että uusi, erityisesti vasemmistolainen rikoskirjallisuus peilaa oikeistolaisempia salaliittonarratiiveja yhteiskuntakritiikissään, mutta kun heti perään kirjoittajat listaavat monia keskeisiä salaliittokulttuurin piirteitä, joita Nordic noirista ei löydy, pointti on hieman epäselvä. Luultavasti samalla tavalla vertaillen voisi löytää yhtymäkohtia minkä vain viihde- tai taidegenren ja salaliittonarratiivien välillä. Uskoisin myös, että Nordic noirin trendauksen taustalla on monia syitä, jotka eivät liity salaliittokulttuuriin mitenkään.

Kirjoittajien päätelmä on se, että verkottuneen tiedonvälityksen ja uuden, globaalin epäluuloisuuden aikakaudella ei ole havaittavissa enää oikein minkäänlaista ”pohjoismaista erityisluonnetta” salaliittoteoreettisuudesta puhuttaessa. Globaalit virtaukset vaikuttavat täälläkin mutta ympäristöönsä sopeutuen: sopeutumisesta esimerkki on vaikka juuri se, että hyvinvointivaltion instituutiot päätyvät jotenkin salaliittonarratiivien pahantahtoisiksi toimijoiksi.

Myös salaliittokulttuurin suhde naisiin, jotka ovat yhtä aikaa sekä uhreja että nykyään myös pahantekijöitä, on pohjoismaisten yhteiskuntien liberaalistumisen värittämää. Naisten yhtäaikainen pyhittäminen/demonisointi vaikuttaa toki globaalilta ilmiöltä, joka ei ole erityisen poikkeuksellista näissä oloissa. Kirjoittajat kyllä korostavatkin ainoastaan sitä, että tasa-arvon lisääntyminen muuttaa myös narratiiveja – ja tasa-arvon lisääntymistä on tapahtunut erityisen paljon juuri täällä.

Kirja on kompakti ja hyödyttänee erityisesti niitä, jotka tarvitsevat tutkimuksiin dataa tietyistä alueellisista eroista. Varsinaisten tapausten ja itse salaliittoteoreettisen aineiston käsittely tuntuu kylläkin jäävän hieman pintapuoliseksi – ja Suomen tilanteen kuvaus muita vähäisemmäksi. Teräviä huomioita joka tapauksessa riittää. Voin kuvitella hyödyntäväni osia tästä tulevaisuudessa.