Edellinen kirjoitus keskittyi argumentoimaan käsitettä “salaliittoteoria” vastaan ja propagoimaan vaihtoehtona termiä maailmanhallintamyytti. Maailmanhallintamyytin (jatkossa silloin tällöin MHM) pohjana on erityisesti kaksi ajatusta: 1) 1900-luvun aikana kokonaiseksi maailmankatsomukseksi laajentunut “epäluuloisuus” näkee todellisuutemme “moottorina” kiistanalaisten salaliittojen sijaan sen, että maailma, sanan monissa merkityksissä, on alistettu täydellisesti yhden voiman hallintaan mutta lisäten yhtälöön että tätä voimaa voi myös vastustaa tiedostamalla sen olemassaolon. 2) Kertomukset, joissa tämä käsitys sanallistetaan, vertautuvat hyvin pitkälti myytteihin modernissa (tai myöhäismodernissa) muodossa.

Kun sanon myytti, en tarkoita Mythbustersin tai nykypäivän populaaritietokirjallisuuden tapaan “virheellistä käsitystä” asiasta x, vaan jotakin paljon mutkikkaampaa – kulttuurien perustavanlaatuisia, enemmän tai vähemmän kuvitteellisia mutta aina vaikuttavia kertomuksia, jotka ovat ilmenneet monissa muodoissa inhimillisten vuosituhansien aikana. Ehkä ensimmäiset sellaiset piirrettiin Lascaux’n kallioon jo syvämuistimme alussa – taltioitiin Egyptin faaraoiden ikuiseksi kunniaksi hieroglyfeihin – tehtiin väliaikaisesti todeksi Eleusiin mysteereissä – muotoiltiin Mesoamerikan savesta ruukuiksi ja patsaiksi – laulettiin Lönnrotin kuuleviin korviin ja kuljetettiin monenlaisten rajojen yli orastavan valtion rakennusaineeksi – animoitiin tuottamaan varallisuutta Disney-yhtiölle ja vivahteikkaita unia monille moderniteetin lapsille… lista voisi jatkua.

Myytin luonne on yksi kirjoitusten sarjan jatkuvista teemoista. Mutta tällä kertaa osoitan vain (poikkeuksellisen selkeästi) oman sijaintini suhteessa itselleni keskeisimpään modernin myyttisyyden ilmentymään: siis ns. “salaliittoihin”.

Salaliiton ja maailmanhallinnan välinen kuilu

Tutkijan positiosta ei ikinä pääse täysin irti. Olen ajatteleva ja poliittinen – ja asiaan jos toiseenkin uskova – subjekti (ja toki myös objekti), jolla on omia näkemyksiä, eivätkä ne mene mitenkään yhteen ns. salaliittoteoreettisen ajatusmaailman kanssa. Silti pidän alkuperäisen käsitteen arvottavuutta ongelmana, joka on pakko ratkaista tavalla tai toisella.

Tällä hetkellä tilanne on sekava. Monia leimataan kehnoin perustein, yli-innokkaasti, opportunistisesti. Varovainenkin spekulaatio kätketyistä motiiveista on helppo julistaa poliittiseksi hörhöilyiksi ja sivuuttaa, marginalisoida, stigmatisoida – silloinkin kun epäluuloisuuden pitäisi olla aivan perusteltua. Tämä voi tuottaa ainoastaan katkeruutta ja yhä syvenevää epäluuloa koneiston ulkopuolelle jäämisen seurauksena. “Salaliittoteoreetikko!”-syytökset vaientavat järkevänkin keskustelun. Ne ovat yhtä kulunut ase kuin monille selkäytimestä tulevat “salaliitto!”-ärähdykset. Huutelu pöydästä toiseen vahvistaa itseään palautesilmukoina, ja ennen pitkää ihan kaikkien korvia vihloo.

Toisaalta eräät ihmiset ja ihmisryhmät uskovat niin paljon syvemmin ja kokonaisvaltaisemmin, ja niin paljon huolestuttavampiin asioihin, että se vaatii tarkkaa ja arkailematonta tutkimusta, meidän kaikkien parhaaksi: sillä “meidän kaikkien paras” totisesti on tässä tapauksessa uhattuna. Tarvitaan sekä yritystä ymmärtää tällaisen ajattelun syitä ja funktioita että kriittisyyttä, joka etsii valta-asemat, ennakkoluulot ja historialliset ongelmakohdat ja esittää ne kaikessa kauheudessaan, uhkaavuudessaan ja absurdismissaan.

Ja tässä on asian ydin: nämä kaksi edellisissä kappaleissa hahmoteltua tapaa käsittää todellisuus eivät ole mitenkään yhteneviä. Silti niitä molempia kutsutaan vaivatta salaliittoteoreettisuudeksi. Syyt ovat selkeitä joskin hölmöjä.

Koska “salaliitto” on sanana mörkö, vaikka siinä ei pohjimmiltaan ole mitään kiistanalaista.

Koska kuka tahansa toista mieltä oleva on helppo kategorisoida yhteen selkeään lohkoon varustettuna merkinnällä “ei-minun-tavallani-ajatteleva”.

Koska ei edes tahdota tehdä eroa monella tapaa erilaisten käsitysten välille, jos molemmat nähdään jotenkin väärinä; toista voi käyttää toisen diskreditoinnin työkaluna ja käänteisesti.

Minulle erottelu on oleellista, jopa välttämätöntä. Salaliittospekulatiivisuus on eri asia kuin maailmanhallintamyyttinen ajattelu. Ensin mainittu voi olla epäluuloinen suuryritysten motiiveja kohtaan tai nähdä tietyn poliittisen klikin ajavan jotakin muuta kuin mitä sanotaan, tai se voi olla skeptinen valtioiden (kuten Yhdysvaltojen) ja hallitsijoiden (kuten Putinin) todellisten tavoitteiden suhteen. Jälkimmäinen taas käsittää maailman yhteenliittyneeksi, yhden keskeisen historiallisen kehityskulun ajamaksi, kahteen vastavoimaan jakautuneeksi, rajattoman petolliseksi paikaksi, ja merkityksellistää kaiken tässä kehikossa.

Nämä ajatusmaailmat voivat sekoittua; ensimmäinen voi olla portti jälkimmäiseen; kummasta tahansa voi virrata, ripottautua, pinttyä, levitä, tarttua (valitse itse sopiva luonnollinen metafora) elementtejä julkiseen keskusteluun, poliitikkojen puheisiin, populaarikulttuurin sanastoon… Mutta ihmisolennon semioottisina, kognitiivisina, psykologisina, sosiaalisina et cetera välineinä nämä kaksi konseptia poikkeavat toisistaan merkittävällä tavalla.

Aiemmin mainittu Richard Hofstadter käyttää ‘salaliittoteoreettisuuden’ lähtökohtana käsitettä ja tekoa ‘leap of faith’, mikä sopii teknisesti ottaen hyvin salaliittospekulaatioiden ja MHM:n väliseksi rajaksikin – se on yksinkertaistus, mutta se ei ole väärin. Maailmanhallintamyytissä tosiaan tehdään loikka uskomukselliseen katsantoon.

Minä ja maailma(nhallinta)

Tällä erää levitän metaforiset kortit virtuaaliselle pöydälle. En aio jatkossa tuoda omaa subjektiivista kantaani tai tutkijapositiota esiin näin räikeästi. (Se on myös hieman tylsää.) Siispä, ainoan kerran, kirjaimellisesti:

Salaliittospekulatiivisuus on järkevää, ja keskustelu sen puitteissa hyödyllistä. Sitä ei pidä nähdä ahdistavana tai oletusarvoisesti ongelmallisena lähestymistapana. Minulta kysytään välillä, uskonko esimerkiksi jonkun muun kuin Lee Harvey Oswaldin olevan JFK:n salamurhan takana, tai sitten minulle esitellään historiallinen tapahtuma, jossa on jotakin hämärää tai epäselvää: “Mitä mieltä olet?” Joskus saatan olla samaa mieltä, nyökkäillä tai myöntää epävarmuuteni, sillä on vielä paljon mitä emme tiedä ja historia kuoriutuu kuin sipuli – toisinaan taas irvistän varovaisesti, rypistän otsaani ja hillitsen spekulaatiota, jos se vaikuttaa minusta “epäuskottavalta”.

Edeltävä menee usein poliittisen salaliittospekulaation piikkiin. Tapahtumia voidaan miettiä ja arvioida, vaikkei täyttä varmuutta saavutettaisikaan. Totuusarvoista on puhuttava. Historia on luotu tulkittavaksi ja uudelleentulkittavaksi, kiisteltäväksi ja tarkentumistaan odottavaksi. Tämä on verrattavissa mihin tahansa sananvapauden ja -vastuun puitteissa tapahtuvaan poliittiseen keskusteluun, tai kaverien jutusteltuun. Puhumme “ilmiöistä maailmassa”, emme “maailmasta ilmiönä”.

Maailmanhallintamyytti (MHM) puolestaan on ontologinen lausunto. Se esittää todellisuudesta uskomuspohjaisen näkemyksen eroamatta tässä mielessä juurikaan kristittyjen, buddhalaisten, muinaisegyptiläisten, šintolaisten, aasainuskoisten tai skientologien lausunnoista. (Ateistisista puhumattakaan, mutta ei mennä siihen nyt.) Se sisältää äärimmäisen kannan vaikka kantaa ei lausuttaisikaan suoraan. Se on valmiina puolustuksiin ja hyökkäyksiin, itsensä joka suunnasta suojanneena. Maailmanhallintamyytin eteenpäin välittäminen ei tähtää avoimeen keskusteluun, se heijastaa välittäjänsä arvopohjaa mustasukkaisen suojelevasti, se ei halua ymmärtää täysin vastakkaisia näkemyksiä tai tulla haastetuksi. Sen puitteissa kannatetaan kaiken havaitun kyseenalaistamista, mutta se ei itse salli lähtöoletustensa hylkäämistä. Sillä on painovoima, joka murskaa.

Tämä ei tarkoita, että jokainen MHM-aktivisti tai siihen jotenkin uskova olisi ehdoton keskustellessaan. Tavoitteeni on tällä vertailulla alleviivata itse myytin logiikkaa, joka kylläkin aina jollain tavalla ohjaa myös siitä puhumista.

Maailmanhallintamyyttikään ei ole väistämättä negatiivinen asia – myyttien moraalisuus on perinpohjaisen mutkikas kysymys – mutta sen esittämä kuva hallitusta maailmasta perustuu syvälle juurtuneeseen näkemykseen, joka johtaa todella helposti todella vaarallisiin paikkoihin. Historia on pullollaan liikkeitä ja hahmoja, jotka näkivät tavalla tai toisella elävänsä Toisten kontrolloimassa, dualistisessa, pahantahtoisia salaisuuksia vilisevässä todellisuudessa. Heistä tuli kansanmurhaajia, vainoajia, vihaajia, oman käden oikeuslaitoksia, paramilitäärisiä maailmanlopun profeettoja, koulu- tai kirkkoampujia, vallankumouksellisia individualisteja – tai sitten vain hyvin epäonnisia ja epätoivoisia, syrjäytyneitä ja katkeria yksilöitä tiellä kohti itsetuhoa. Mielikuvat, hetket, piirtyvät tätä kirjoittaessani päähän. Milton William Cooper kuolee poliisin luoteihin omassa kodissaan, oman ennustuksensa toteuttaen; pastori Wesley Swift menehtyy sairaalan odotushuoneeseen Tijuanassa välteltyään vuosikymmeniä epätoivoisesti “juutalaisten lääketiedettä”; Timothy McVeigh saa kuolettavan piikin, eikä vallankumous koskaan alkanut. Ja Hitler Führerbunkerissaan, tietenkin, kun hän oli jo pysyvästi menettänyt hallinnan maailmasta, jonka tahtoi oman valtansa alle…

Puhumattakaan kaikista niistä, joiden elämään he vaikuttivat traagisin seurauksin.

Näin ollen: voin itse uskoa maailmanhallinnan ajatuksen historiallisiin lähtökohtiin – ns. ideoiden historiaan, kuten vaikka Reinhart Koselleck sanoisi – ja jopa joihinkin tiedonlähteisiin tai tiedon luokkiin, joihin uskomusjärjestelmä väitteensä maailmasta perustaa, mutta en ikinä sen todellisuuteen. Se on liian ehdoton, liian pakkomielteinen päämääristä, liian vihamielinen kaaosta, erilaisuutta ja moninaisuutta kohtaan.

Kirjoitusteni sarja, tai virallisempi tutkimukseni, ei kuitenkaan keskity “debunkkaukseen” tai historiallisten “totuuksien” julistamiseen, vaan MHM:n eri osa-alueiden analysointiin kriittisen myyttitutkimuksen mukaisesti. Tämä suuntaus näkee pohjimmiltaan oleelliseksi vain sen, että kyseiset diskurssit ovat olemassa niiden totuusarvoista huolimatta. Siksi totuusarvot ovat toissijainen asia mutta vahvistetut valta-asetelmat ja diskurssien haitalliset vaikutukset eivät.

Debunk-mentaliteetti on nähty monin tavoin sukulaissieluiseksi itse ‘salaliittoteoreettisuuden’ kanssa, kuten Emma A. Jane ja Chris Fleming argumentoivat kirjassaan Modern Conspiracy: The Importance of Being Paranoid (2014). Debunk ei ratkaise “ongelmiaan” vaan synnyttää uusia.

Mutta…

…silti analyysi jää aina jotenkin vajavaiseksi, värittyneeksi, ikään kuin “toistaiseksi”-klausuulilla varustetuksi mielipidekirjoitukseksi. Vaikka miten häivyttäisin positiota, positio on olemassa. Sijaitsen aina jossain, sekä fyysisesti että näkemyksellisesti. Kun todellisuutta tuijottaa yhdestä kulmasta, näkee vain rajatun osan aavistaen samalla, että tietty puoli karkaa havaintoa – tämä on lähinnä fenomenologinen lausunto, ei (salaliitto)myyttinen. Tiedän rajoitukseni ja hyväksyn ne osana todellisuuden moninaisuutta. Totuus lipsuu näpeistä, koska niin minä näen tapahtuvan maailmassa, jota yksi voima ei vailla rajoituksia hallitse.

Havainnon täydellisyyden karkaaminen on oleellinen osa objekti-orientoitunutta ontologiaa, johon sitoutuneelle MHM ei olisi ikinä varteenotettava tapa katsoa maailmaa. OOO on itse asiassa nähdäkseni antiteesi ajatukselle, että olisi olemassa taho (varsinkaan ihmistaho) joka voisi kontrolloida tai edes ymmärtää täydellisesti objekteja, joista koko maailma koostuu. ‘Maailma’ vaikuttaa meihin yhtä paljon kuin me siihen. Tämä tekee sen täydellisen hallinnan mahdottomaksi.