Kunnianhimoiset suunnitelmat blogin suhteen osoittautuivat turhan kunnianhimoisiksi, eikä syypäänä voi pitää edes vuoden 2020 vähintään epäuskottavaa tarinankaarta. Olen yksinkertaisesti ollut kiireisempi kuin oletin, poikkeusajoista huolimatta. Onneksi kirjoituksen kokonaismäärään se ei ole vaikuttanut.

Väliaikaraportissa on ensin väistämättä alleviivattava sitä, miten ironista on, että maailmanloppuihin keskittyvästä tutkimuksestani on tullut koronaviruspandemian myötä realistista ja jopa pragmaattista. Eskatologinen kenttätyö – konsepti, jota en olisi tullut ajatelleeksi vielä vuosi sitten apurahahakemuksia rustatessani.

Mutta meillähän on yhä internet! Talouskone pyörii! Emme vielä ruokaile ihmislihabuffeteissa ja lämmittele käsiämme kirjoista kasattujen nuotioiden äärellä koronamutanttien vääjäämätöntä hyökkäystä odottaen. Mikä loppu se tällainen on? Ei melkein apokalypsi ollenkaan.

Mutta tämä sitkeä ja osittain hämäävä ”asioiden säilyminen ennallaan” keskellä suurta muutosta osoittaa omalla tavallaan sen, miten meihin iskostunut maailmanloppukonsepti on kuitenkin aina etäällä koetusta, havaitusta ja eletystä. Tietenkin se on. Se on myyttistä, mikä ei tarkoita minulle ”epätotta” vaan ”etäistä” tai symbolisesti sitkeää. Myyteissä kompleksinen maailma yksinkertaistuu: myytit tapahtuvat tai tapahtuivat arkitodellisuuden ulkopuolella (ehkä menneisyydessä, ehkä tulevaisuudessa, ehkä muuten vaikeasti saavutettavassa ympäristössä), jossa ne säilyvät eheinä, oman logiikkansa eristäminä mutta silti tarkkaavaisina ajan hengen antenneina. Muun muassa nämä piirteet, etäisyys ja sitkeys, tekevät meihin vaikutuksen. Siksi myytit ovat käyttökelpoisia, ja niiden on mahdollista muuttaa suhdettamme myös arkitodellisuuteen.

Kevät-kesällä 2020 kaikki tuntuu yhtä aikaa tutulta ja vieraalta, tavalliselta ja oudolta. Minulle tämä merkitsee nimenomaan sitä, ettei maailma ole yksinkertaistunut myyttisellä tavalla (tarinoissamme kuvattu maailmanloppu ei ole koittanut) vaan pikemminkin monimutkaistunut entisestään – mutta silti elämme tilanteessa, jota on houkuttelevaa ajatella lopullisena, koska niin monet tutut apokalyptiset elementit (strukturalistit puhuvat myteemeistä) ovat yhtä aikaa esillä. Ne tunkevat arkeen ja pakottavat miettimään sitä, ettei kaikki jatkuvana pidetty ehkä jatkukaan.

The Bed Sitting Room (1969)

Vaikka globaali yhteiskuntajärjestys kävisi läpi miten suuria mullistuksia tahansa, mikään niistä ei vastaa sitä ehdotonta, järjestyksen nurinpäin kääntävää katkeamaa, vertauskuvallista historian kesuuraa, joka yhdistyy termiin ”maailmanloppu” uskontomme ja populaarikulttuurimme (ero on enää semanttinen) pyhissä teksteissä ja niiden värittämissä ajatuksissa. Toisin ilmaisten: jos koronapandemia, joka on jo nyt saanut aikaan historiallisia muutoksia, ei ole loppu, voiko mikään mielikuvituksen tällä puolen edes olla?

Kirjaimellisesti ymmärretty maailmanloppu onkin paradoksi: se tapahtuu todellisuudessa vasta silloin, kun ei jää ketään jäljelle huomioimaan, että on tapahtunut maailmanloppu. Mutta huomatkaa, että tällaista tilannetta eskatologiset myytit saati fiktio eivät nekään juuri koskaan hahmota: hurskaat löytävät Taivasten valtakuntaan, Líf ja Lífþrasir suojautuvat maailmanpuun kuoren sisäpuolelle, Mad Maxilla on yhä autonsa ja riittävästi bensaa rundata. Lopullinen loppu ei tyydytä tarinana, eikä se ole uskottava malli millekään ideologialle tai uskomusjärjestelmälle. Siksi maailmanloppu kannattaa kontekstista riippumatta ymmärtää jonakin ei-kirjaimellisena.

Maailmanloppu, hyödyllisemmin

Näitä merkityksellisiä narratiiveja analyyttisesti tutkiessa on siis järkevintä löyhentää maailmanlopun ehtoja. Tätä varten hahmottuu kaksi strategiaa.

Ensin tehdään ”maailmasta” rajatumpi, vertauskuvallisempi ja moninaisempi kokonaisuus – puhutaan kilpailevista, filosofisista tai vaikka ideologisista maailmoista, hetkellisistä tiloista, jotka voivat päättyä vain joko muuttuen toisenlaisiksi (tietyt olennaiset tunnuspiirteensä kadottaen) tai sulautuen toisiin maailmoihin. Puhutaan eri kokoisista, skaalautuvista, lokaaleista maailmoista. Valtiosta maailmana. Vakiintuneesta arjesta maailmana. Perinteestä maailmana.

Mikään maailma ei ole universaali, ja vastoin yleistä luuloa me emme kaikki asuta samaa maailmaa. Tämä käsite on venynyt ja paukkunut muutenkin historian saatossa, ja sitä on käytetty hävyttömästi omien tarkoitusperien ajamiseen. Yhden ihmisen maailmanloppu on toiselle askel kehityksen tiellä. Yhden kansan elämäntavan väkivaltainen muutos on toisen moderniteetti.

Toiseksi tehdään ”lopusta” vähemmän ehdoton, ajallisesti yhtä hetkeä pidempi ja muutenkin rajoiltaan häilyvämpi. Tällöin syntyy loppujen korpus, jossa on kyse enemmän kilpailevista tai toisiaan ruokkivista prosesseista kuin yksittäisistä tapahtumista. Loppu on fiktiossa usein yllä mainittu ehdoton katkeama (maailma ennen Yhtä Tapahtumaa ja/tai sen jälkeen), koska se on helppo visualisoida ja kertoa, mutta ehkei sitä ole syytä tutkia sellaisena. Ehkä on hyödyllisempää etsiä alkupisteitä oletettua kauempaa ja havaita, että lopun kuluessa tapahtuu paljon kaikenlaista.

Jotkin loput houkuttavat ja toiset kammottavat riippuen yksilön tai yhteisön suhteesta maailmaan. Lopun määrittelyyn pitää kohdistaa kritiikkiä: kuka sanoo, mistä asemasta, millä historialla? Ajalliset ulottuvuudet ovat tässä yhtä tärkeitä kuin tilalliset ”maailma”-termistä puhuttaessa. Eräät loput ovat saavuttaneet jo oman loppunsa; toiset ovat vasta niin alussa, ettei niitä helposti havaitse. Jotkin on unohdettu, toisten etenemisestä ei tiedä kukaan. Miten ”lopun alun” ajankohta edes määritellään? Sekin nivoutuu valtaan, historiaan, kulttuuriin.

Posthumanismi asemoituu ihmisen (tai humanismin) jälkeen tapahtuvaksi ­– vai ehkä sittenkin ihmisen (tai humanismin) lopun aikana tapahtuvaksi? Sukupuutto on loppu jo ennen kuin viimeiset yksilöt ovat kuolleet. Pripjatin kaupungin loppu on pitkä ja jatkuu yhä: halukkaat pääsevät hetkeksi elämään keskelle sitä, turisteina. Ilmastonmuutos on suuri loppu – lukemattomien pienten, lisääntyvien, toisiaan palautesilmukkoina kiihdyttävien loppujen kokoelma. Sen keskellä olemme jokainen eläneet tietämättäkin. Hyperobjektina ilmastonmuutoksen tarinan voi nähdä vain sitä kuvaavien alitarinoiden kautta.

Uusi termi päivässä…

Ehtojen löyhentäminen ei tyhjennä tai liudenna maailmanloppua pois. Se on edelleen todellinen, lukemattomien ihmisten elämää ja ajattelua hallitseva konsepti, perusteltu pelko. Sekin on kuitenkin alisteinen kulttuurin loputtomille muutoksille.

Yllä luonnehdin joitakin lähtökohtia pluralistiselle apokalyptismille. Tämä ei ole mikään oikea teoreettinen käsite. Keksin sen juuri. Mutta ehkä se voisi olla. Maailmanlopun moninaisuutta (”maailmojenloppujen” myyttikorpusta) voi soveltaa niin fiktion, tieteen, uskonnon kuin politiikankin narratiivien saralla. Se on oleellista myös ns. salaliittoteorioiden kannalta. Perustellakseen tietynlaisen lopun ne joutuvat kuvittelemaan myös tietynlaisen maailman. Tästä seuraa kiistanalaisuuksia.

Väliaikaraporttini lopputoteama: koronapandemia on maailmanloppu. Mutta tämä ei ole liioittelua tai liian synkkää, sillä meillä on vielä jäljellä monia maailmoja ja käynnissä useita muitakin loppuja. Ikuisesti?

*

Väitöskirjatutkimus etenee tässä vaiheessa vihdoin täysipainoisesti. Paljon jännittävää on tulossa – valmiina, puolivalmiina, ei-lainkaan-valmiina. Kalenterini hieman vakiinnuttua, ehkäpä syyskuussa, pyrin pääsemään blogissakin taas ainakin yhden kirjoituksen kuukausitahtiin. Palaan ainakin salaliitto-/maailmanhallintamyyttisyyteen, joka yhdistyy vahvasti maailmojenloppujen tutkimukseen ja outoon, ihmeelliseen, yllättävään moderniin aikaamme (joka sekin on myytti, ehkä väkevin kaikista).