Tällaiset projektit huutavat syntyessään käsitteiden määrittelyä, silloinkin, kun tiukka akateemisuus ei aseta omia vaatimuksiaan kirjoittamiselle. Kuulostaa tylsältä, tiedän. Mutta termin salaliittoteoria perkaaminen on esterata, jota ei voi kiertää, jos haluaa sanoa asiasta yhtään mitään järkevää jatkossakaan.

Tuon aina tilaisuuden tullen esiin sitä, etten pidä yhdyssanan kummastakaan puoliskosta (kyllä, tiedän että siinä on kolme sanaa, mutta käsite on kuitenkin muodostettu aikanaan kahdesta osasta). Tämä kirjoitus selittää, miksi näin on, ja pohjustaa projektini edetessä tutuksi tulevaa vaihtoehtoa kömpelölle nykykäsitteelle. En tiedä, onko omalla termilläni minkäänlaisia mahdollisuuksia vakiintua, koska se vaatii sanaparin molempien puolten korvaamista, mutta ainakin itse voin olla tyytyväinen sen suomiin laajennuksiin. Ehkä joku muukin on.

Ei vain salaisia liittoja

Salaliittoteoria on puolen vuosisadan kuluessa vakiintunut poliittiseksi lyömäaseeksi. Sen käytön pääasiallinen tarkoitus on maalata vastustajasta kuva irrationaalisena toimijana, joka kuvittelee olemattomia juonia päänsä menoksi. Termin asenteellisuus on periytynyt suoraan englannin conspiracy theorysta ja on täten lähtöisin jo ainakin 1960-luvulta. Silloin yhdysvaltalainen intellektuelli ja oman tiensä kulkija Richard Hofstadter kuvasi salaliittoteoreetikot ns. “vainoharhaisen tyylin” edustajiksi. Termiä hän ei itse pitänyt patologisoivana, läpikotaisin poliittisena kylläkin.1 Salaliitoista puhuminen on joka tapauksessa nykyään paranoid stylen tapaan merkki perusteettomasta epäluulosta – oli “tyyli” sitten käytössä juuri politiikan kielessä tai laajemmin.

Hofstadterin konseptin kritiikki saa jäädä toiseen kertaan, eikä poliittinen painolasti varsinaisesti haittaa minua. Ensimmäinen iso ongelma asenteellisessa termissä on se, että salaliitto tapahtumana on aivan todellinen ilmiö, ja sellaisista on rajattomasti todisteita. Virallinen historia on täynnä salaliittoja, lähtien vaikkapa Julius Caesarin murhasta, jonka suunnittelivat salassa Brutus, Cassius ja heidän liittolaisensa. Näin ymmärrettynä salaliittojen olemassaolon kiistäminen on mahdotonta.

Pohtikaa vertailun vuoksi vaikkapa käsitettä ”enkelihoidot”: tieteelliseen ajatteluun perustuva maailmankuva – joka dominoi länsimaissa, ainakin mediassa – saattaa kiistää enkelihoitojen uskottavuuden jo sillä perusteella, ettei ole mitään, mikä puhuisi enkeleiden olemassaolon puolesta. Enkelit ovat ontologisesta kiistanalaisia, ja näin ollen yhdyssanan “enkelihoito” alkuosakin viestii jostakin uskomuksellisesta. Sen sijaan kukaan ei toivottavasti lähde tolkuissaan väittämään, että salaliitto itsessään olisi tulkinnanvarainen asia todellisuudessamme. Käsite “salaliitto” yksinkertaisimmassa merkityksessään on todistettu historiallinen tapahtuma, ei uskon tai ns. intuitionvastaisuuden kysymys, ja juuri tähän monet salaliittoteorioille avoimet ihmiset vetoavat. Nixon ja tämän apulaiset solmivat salaliiton, josta he narahtivat Watergate-hotellissa. Molotov-Ribbentrop-sopimuksen lisäpöytäkirja oli Neuvostoliiton ja Natsi-Saksan salaliitto. Kun järjestit yllätyspirskeet ystävällesi tämän syntymäpäivänä, sinä ja asianosaiset tuttusi toteutitte pirullisen salaliiton häntä vastaan.

Jos itseäni odottaisi jonain iltana kotiin palatessa luvatta sohvan takana sakki sosiaalisuutta pursuavia juhlijoita, julistaisin heidät Illuminatin veroiseksi pahuudeksi maailmassa.

Toisin sanoen salaliittoteorian “salaliitto” on käsitteenä sekä a) liian lavea kattaessaan kaikki kahden tai useamman toimijan joltakulta salassa tekemät sopimukset että b) ontologisesti ehdoton – sitä ei voi pitää mitenkään suoraan uskoon liittyvänä ilmiönä. Jos salaliittoja on kerran olemassa, miksi olisi huono asia olla salaliittoteoreetikko?

Toisaalta käsite ei ole ainoastaan liian lavea vaan myös liian suppea. Tämä ei ole paradoksi. “Salaliitto” voi pelkistetyimmillään sisällyttää itseensä ties millaisia synttäriyllätyksiä, mutta siltikään se ei kata läheskään kokonaan sitä laajaa merkitysten kenttää, jonka olen ilmiöön perehtyessäni havainnut. Tässä joudutte toistaiseksi luottamaan sanaani – teknisesti ottaen kaikki tulevat kirjoitukset pyrkivät osaltaan tukemaan väitettä.

Tällä erää selitän näkemystäni lyhyesti vain näin: “salaliittoteoreettisuudeksi” kutsuttu maailmankatsomus ei suinkaan rajoitu kuvittelemaan, että kyse olisi vain “kahden tai useamman tahon joltakulta salassa tekemästä sopimuksesta”. Pikemminkin koko todellisuutemme perusluonne on salaliittoteoreettisen suodattimen läpi tarkasteltuna merkittävästi erilainen. Salaista liittoa ei voitaisi solmia alkuunkaan, jos voimassa eivät olisi tietyt edellytykset, joita “virallinen totuus” (niin kuin se tieteessä ja historiankirjoituksessa nykyään ilmenee) ei tunnusta. Väitän siis, että kyse on nimenomaan maailmankatsomuksesta. Aivan kaikki osat siitä eivät ole salaisia, eivätkä kaikki sen puitteissa tapahtuvat asiat vaadi liittoutumista. Näillä perusteilla “salaliitto” on terminä liian suppea.

Lisäksi käsitystä liitosta tai liittoutumisesta mutkistaa sekin, että esimerkiksi moni kristillistä perustaa oleva salaliittoteoria näkee taustalla olevan vihollisen yhtenä, Antikristuksena. Pahuuden voiman palvelijat voivat olla huumattuja, hämättyjä, tietämättömiä totuudesta, eivät niinkään suurimman vastustajan kanssa tasaveroisia toimijoita. “Liitto” käsittää suhteet toimijoiden välillä liian ongelmattomiksi yhteyksiksi.

Todistamattomaksi todistettua

“Salaliitto” on siis ainakin edellä mainituin tavoin vajavainen ja harhaanjohtava käsite. Teoria on kuitenkin vielä pahempi.

“Teorian” ilmeisin ongelma on se, että se asettaa salaliittoteoriat rinnakkain tieteellisten teorioiden kanssa, ja siitä voi olla hyötyä vain salaliittoihin uskoville. Toisin sanoen: jos teoriat ovat kerran arvostettuja konstruktioita, miksi olisi huono asia olla salaliittoteoreetikko? Tieteellistä kieltä nämä vaihtoehtokertomukset imitoivat kyllä itsekin ahkerasti – ja siitä on syytä kirjoittaa lisää myöhemmin – mutta pohjimmiltaan ne asettuvat suoraan tieteen teorioita ja tieteellistä maailmankuvaa vastaan.

Luotettavan tieteellisen teorian eräs alleviivattu ominaisuus on sen falsifioitavuus: toisin sanoen se pitää pystyä periaatteessa todistamaan vääräksi, mikä tarkoittaa käytännössä väitteen muotoilua niin, että toisen tutkijan on mahdollista tarttua väitteeseen ja kumota se samoista lähtökohdista. Eräänlaisen sattuman oikusta falsifioitavuuden ajatuksesta on muuten kiittäminen filosofi Karl Popperia, joka on myös hyvin todennäköisesti termin conspiracy theory lanseeraaja.

Falsifikationismissa on omat ongelmansa, jotka on tiivistänyt hyvin ainakin Inkeri Koskinen perin folkloristisen esimerkin kautta. Toisaalta vääräksi todistamisen ehto voi sallia vaikka mitä, sillä “teoria, jonka mukaan Väinämöinen palaa vuonna 3000, on osoitettavissa havaintojen perusteella vääräksi – vuonna 3000. Siihen saakka sitä on falsifikationismin mukaan pidettävä tieteellisenä.” Toisessa ääripäässä taas “mitään teoriaa ei voi kokonaisuutena falsifioida, eli mikään teoria ei ole Popperin kriteerein arvioituna tieteellinen”: teoriaa x vastaan esitetyille havainnoille on periaatteessa aina mahdollista löytää ulkopuolinen selitys, joka pitää teorian x eheänä.2

Näistä ongelmista huolimatta vääräksi todistamisen periaate on usein hyödyllinen nähdäkseni siksi, että se tarkoittaa haastetta kilpaileville selityksille: tieteellinen teoria on esillä, kaikkien arvioitavana, valmiina puolustamaan itseään joka suunnasta tulevilta hyökkäyksiltä. Se mahdollistaa keskustelun ja väittelyn sekä hyökkäysten jatkumisen, mikä edistää syvemmän ymmärryksen tavoittelua. Väitteet, joita ei voi ryhtyä kumoamaan, ovat keskustelun loppu.

Salaliittoteorian “teoriaa” taas ei voi useinkaan todistaa vääräksi, koska niissä käsitys todellisuudestamme on jo lähtökohtaisesti määritelty tavalla, joka on osittain symbolinen ja monitulkintainen (ja näin “teoreetikolla” on myöhemmin mahdollisuus todeta, että hän vain spekuloi eli tarjosi mahdollisia vaihtoehtoja sitoutumatta niihin täysin). Se perustuu “loikkarien” välittämään tietoon, vahvistamattomiin dokumentteihin, huhuihin, vertauskuviin, kätkettyihin viesteihin, salattuun teknologiaan, historian aiempiin tapahtumiin tehtäviin rinnastuksiin, ynnä muuhun. Todistusaineiston löytäminen tällaisia asioita vastaan on jo itsessäänkin aika poikkeuksellista.

Äärimmäisessä muodossaan salaliittoteoria taas toimii täysin käänteisesti tieteelliseen teoriaan verrattuna. Tällöin siihen on suorastaan sisäänrakennettu vääräksi todistamisen mahdottomuus.

Tällaisen salaliittoteorian käsitys maailmasta on seuraavanlainen: äärettömän voimakas vastustaja, joka on kaiken maailmanhistoriallisen ja yhteiskunnallisen kehityksen takana, on kykenevä suunnitelmansa edistämiseksi mihin vain – siis myös esittämään loputtomasti uskottavia todisteita, jotka kumoavat salaliiton mahdollisuuden ja diskreditoivat salaliittoteoreetikon. Ja jos salaliiton puolesta puhuvia todisteita ei löydy, sekin on selitettävissä salaliiton tehokkuudella ja kaikenkattavuudella. “Kyllä murha tapahtui täällä, murhaaja vain siivosi jälkensä täydellisesti! Juuri niin taitava murhaaja hän on!” Näin ollen jokainen todiste salaliittoteoriaa vastaan on itse asiassa todiste sen olemassaolon puolesta, sillä mikäpä tämmöistä uskottavaa todistetta paremmin osoittaisi vastustajan kyvykkyyden? Uppoaahan petos valtaväestöönkin niin vaivatta.3

Yllä hahmoteltu käänteinen logiikka on pitkälti riittävä syy siihen, ettei ”teoria” ole terminä tässä yhteydessä muuta kuin haitallinen. Se saa meidät kuvittelemaan, että kyse on väitteistä, joita vastaan on mahdollista esittää vastaväitteitä, mutta kun näin tekee, vahvistaa vain alkuperäistä väitettä.

Toinen syy, miksi vastustan käsitettä, on se, että tekemässäni tieteellisessä tutkimuksessa on ärsyttävää joutua puhumaan salaliittoteoriateorioista. Ärr.

Myyttejä hallitusta maailmasta

Joten mikä ratkaisuksi? Koko projektini tämän vaihtoehtotiedon maailmassa perustuu näkemykseeni “salaliittoteorioista” uskomusjärjestelmänä, modernin ajan myyttisenä ajatteluna. Siksi korvaan “teorian” jatkossa puheissani ja kirjoituksissani mielestäni hyvin osuvalla myytillä. Toki myös tämä sana kantaa yleisessä keskustelussa painolastia, jonka ravistaminen harteilta on ahkerimmillekin folkloristeille ja uskontotieteilijöille lähes mahdoton tehtävä. Myytti kuvitellaan helposti vain hömpäksi ja virhekäsitykseksi, joka on mahdollista “murtaa” kovalla tieteellä. Otan tähän näkemykseen kantaa aikanaan. Toistaiseksi totean vain, ettei painolasti ole kuitenkaan niin raskas kuin hämmentävällä “teorialla” – ja joka tapauksessa “myytti” on minulle aivan perustavanlaatuisen tärkeä teoreettinen työkalu. Siitä kannattaa pitää kiinni. Salaliittomyytti, siis.

Salaliiton korvaaminen on ollut astetta tai kahta kinkkisempi edesottamus. Kritisoin yllä kolmea puolta käsitteestä: laveutta, suppeutta ja uskomuksellisuuden sivuuttamista. Viimeinen ongelmista korjasi tavallaan itse itsensä ontologisia tulkinnanvaraisuuksia vahvasti henkivän “myytin” sisällyttämisellä. Mutta laveuden supistaminen ja suppeuden laventaminen? Jokin sopiva keskiarvokäsitekö siis? No jaa. Jos puhutaan maailmankatsomuksesta, eivätkö kaikki vaihtoehdot väistämättä rajaa moninaisuudesta jonkin oleellisen elementin pois?

Luultavasti. Mutta asiaa voi lähestyä senkin kautta, mitä tällaiset myytit viime kädessä todellisuudesta kertovat. Silloin ei ole syytä pähkäillä liikaa sitä, mitkä tietyt elementit suurimmalla todennäköisyydellä teksteissä esiintyvät. Uskomusjärjestelmän osaset vaihtelevat, mutta jokin ylemmän tason periaate niihin silti vaikuttaa. Niinpä näen “salaliittoteoreettisen” ajattelun taustalla ainakin yhden valtavan lausunnon: sen, että maailmaamme – todellisuutta jonka hahmotamme, ympäristöä jossa elämme – kyetään hallitsemaan täydellisesti.

Kyseisen ajatuksen implikaatiot kuljettavat tulevaisuudessa moniin paikkoihin. Osa niistä saattaa hangata monia vastakarvaan. Nyt haluan lähinnä lähtölaukauksenomaisesti todeta, että “salaliittoteorian” korvaa mielestäni parhaiten käsite maailmanhallintamyytti.

Ei salaisia liittoja – vaan hallittu maailma. Todella hallittu. Yhä melko salainen, kyllä, ja yhä liittoja solmien toteutuva, ainakin melko usein… Mutta “suuri juoni kaiken takana” vaatii ennen kaikkea hurjaa kontrollia, suorastaan mekaanista ja miltei jumalallista valtaa yli todellisuuden kaikkien osa-alueiden. Maailmanhallinta on “salaliittoteorioissa” paitsi historiaa eteenpäin kuljettava voima tai väline (Hofstadter puhui historian motive forcesta) myös niiden päämäärä. Esimerkiksi ns. Uuden maailmanjärjestyksen myytit puhuvat miltei aina ihmiskunnasta, joka on tulevaisuudessa alistettu kokonaisuudessaan yhden voiman valtaan, yhdeksi valtioksi, yhden uskonnon piiriin.

Kun asiaa jää toden teolla ajattelemaan, on itse asiassa vaikea keksiä “salaliittoteoriaa”, jossa ei ole millään tavalla kyse jonkinlaisen maailman hallinnasta. Tällaisissa uskomuksissa pienemmätkin juonet tähtäävät usein siihen, että todellisuuden kaaos on pystytty jotenkin ovelasti suitsimaan tietyn tahon tavoitteita edistämään. Maailmanhallinta skaalautuu, koska maailmakin skaalautuu. Esimerkiksi afrikkalaisten keskuuteen levinneissä AIDS-uskomuksissa valta-asemassa olevat valkoiset kykenevät kontrolloimaan Afrikkaa ja sen väestöä keinotekoisesti tuotetulla tappavalla taudilla. Tällöinkin on kyse myytistä, jossa heidän maailmaansa hallitaan, ulkopuolelta ja pahat mielessä.

Ei tässä vielä kaikki. “Maailma” on modernien teollisuusmaiden myyteissäkin aivan eri asia kuin ennen. Maailman luonne on muuttunut monin tavoin. Puhun tietenkin globalisaatiosta. Vasta 1900-luvun radikaalin ja monisäikeisen kehityksen myötä kokonaisen maailman hallinta edes voi olla ns. täydellistä. Linkitymme yhteen yhä tehokkaammin, ajan viiveet ja tilojen etäisyydet kadottaen. Se tuottaa uusia riskejä, luo uusia Toisia uhkiksi, tarjoaa uusia työkaluja juonien välineiksi.

Eikä tässäkään vielä kaikki. Myös “hallinta” on saanut modernina aikana aivan uudenlaisen merkityksen. Puhun (tässä yhteydessä) kybernetiikasta, joka on kirjaimellisesti ohjausta: termi periytyy kybernetiikan isän Norbert Wienerin kautta kreikan kubernētēsista, veneen ohjaajasta, joka esiintyi jo Platonin vertauskuvassa liittyen ytimellisesti “kansan ohjaamiseen”. Nykypäivänä kybernetiikka merkitsee Wienerin vaikutuksesta ennen kaikkea mutkikkaita tietoteknisiä järjestelmiä (mutta ei vain niitä). Huipputeknologia mahdollistaa hallinnan aivan uudessa mittakaavassa, se tarkoittaa historian ja yhteiskuntien suunnan määrittämistä ihmisen luomaa tekniikkaa käyttäen. “Salaliittoteorioissa” tämä ohjailu on viety äärimmilleen.

Summa summarum: globalisaation jatkuva vaikutus ja teknologian korkea taso liittyvät saumattomasti maailmanhallintamyytin logiikkaan. Miinus ei ole sekään, että läheinen sana “maailmanhallitus” on näissä kertomuksissa usein toistuva mörkö. Puhumattakaan siitä, että tällaiset myytit voi nähdä myös niihin uskovien keinoina hallita mutkikasta maailmaa: esimerkiksi Fredric Jameson esittää tämän ajatuksen puhuessaan salaliitoista kognitiivisena kartoittamisena.4 Oikeastaan maailmanhallintamyytin sisältö ja sen funktiot peilaavat toisiaan monessa suhteessa, mistä lisää myöhemmin.

Käsite siis kattaa monta eri puolta ilmiöstä siinä missä “salaliittoteoria”, suoraan sanottuna, välitti onnistuneesti vain maailmankuvan epämääräisen yhteyden salaisuuksiin.

Lopuksi, tällä erää

Jos et vielä vakuuttunut maailmanhallintamyytin käytön järkevyydestä, ei se mitään. Aion käyttää argumentin edistämiseen vielä monta artikkelia, tavalla tai toisella.

Jos taas vakuutuit… no, hienoa. Käsite on kiehtonut minua jo hetken. Seuraavilla kerroilla syvennän hieman “myytin” merkitystä ja listaan muutamia muita hyötyjä, joita maailmanhallintamyytistä puhuminen tarjoaa. Salaliittoteoriat mainitaan jatkossa enää vain sisäänheittotarkoituksissa ja siteerauksissa.

…ohimennen mainittu hybridimuoto salaliittomyytti, jota käytin gradussa, elänee vielä toistaiseksi esitelmissä sun muissa. Baby steps.

1) Richard Hofstadter: The paranoid style in American politics: and other essays (1966)
2) Inkeri Koskinen: Villi Suomen historia. Välimeren Väinämöisestä Äijäkupittaan pyramideihin (2015), sivut 18–19.
3) Argumentin “todiste salaliittoteoriaa vastaan on itse asiassa todiste sen puolesta” on esittänyt ainakin Jovan Byford kirjassa Conspiracy Theories. A Critical Introduction (2015), sivut 34–37.
4) Tätä käsitellään ohimennen Fredric Jamesonin artikkelissa Postmodernism, or, The cultural logic of late capitalism.