Tämä on pienin muutoksin kommentti, jota tarjosin HS:n mielipidepalstalle. Samasta asiasta julkaistiin tänään Osuuskumman kirjailijoiden vastine. Asiaa ovat kommentoineet blogeissaan myös Saara Henriksson, Magdalena Hai ja Hanna Morre. Mutta maailmaan mahtuu vielä pari sanaa.
Helmi Kekkonen kirjoitti esseessään vaikuttavasti suhteestaan novelleihin. Tällaisia muistutuksia novellistiikan tärkeydestä pitäisi julkaista säännöllisesti. Kuten Kekkonen huomioi, novelleja on paitsi palkitsevaa lukea myös hyödyllistä kirjoittaa. Lyhyt mitta tarjoaa varsinkin opetteleville kirjoittajille tärkeitä haasteita ja mahdollisuuksia.
Valitettavasti Kekkonen maalaa suomalaisen novellistiikan nykytilasta todellisuutta kurjemman kuvan todetessaan, ettei juuri kukaan kirjoita, lue tai osta novelleja. Tämä väite herätti välittömästi ihmetystä suomalaisen spekulatiivisen fiktion, eli tieteis- ja fantasiakirjallisuuden, kentällä. Täällä novellimitta nimittäin elää ja voi hyvin. Spekulatiivisen fiktion ystävät ovat intohimoisia ja laatutietoisia kirjoittajia ja lukijoita eivätkä karsasta novelleja lainkaan.
Tieteiskirjallisuuspalkinto Atoroxia on jaettu jo yli neljänkymmenen vuoden ajan. Ehdolla ovat kaikki edellisenä vuonna ilmestyneet suomalaiset, spekulatiivista fiktiota edustavat novellit. Atorox-äänestystä varten kerätyt tilastot osoittavat, että vuonna 2024 Suomessa julkaistiin 150 uutta spefinovellia. Näitä ilmestyi kahdeksassa eri lehdessä sekä neljässätoista yhden tai useamman kirjoittajan novellikokoelmassa. Tämä luku ei edes sisällä sadan sanan mittaisia mininovelleja eli raapaleita.
Pitkäikäisen Portti-lehden novellikilpailuun lähetetään vuosittain sadasta kahteensataan tekstiä. Pelkästään aloitteleville kirjoittajille suunnatussa Nova-kirjoituskilpailussa novelleja on ehdolla joka vuosi saman verran. Lisäksi alan lehtien kirjoituskutsut poikivat yleensä kymmeniä novelleja per numero. ”Ainoa oikeasti aktiivinen novellisti” Marko Järvikallas on tuskin kirjoittanut montaa näistä. (Ja koska skeneämme syytetään aina satunnaisin väliajoin sisäsiittoisuudesta, on syytä lisätä, että viime vuonna lehdissä julkaistiin 47 novellia 44 eri henkilöltä. Iso sisäpiiri.)
Kekkosen novelleissa ihannoimat ”avarat ja syvät oivallukset” ovat aina olleet spekulatiivisen fiktion keskiössä – tai jopa sen lähtökohta. Genrekirjallisuuden vähättely onkin havaittu perusteettomaksi jo kauan sitten. Lajityypin moninaisuuden ja pitkien perinteiden sivuuttaminen välittää silti ajatusta spefin alempiarvoisuudesta. Tämä tuottaa yltiöpessimistisiä yleistyksiä, joista on haittaa kaikille – myös novellistiikalle.
Spekulatiivisen fiktion huomioiminen tällaisissa esseissä ei ainoastaan tutustuttaisi lukijoita uusiin novellisteihin. Se myös avaisi aloitteleville kirjoittajille novellimitan mahdollisuuksia. Suuri osa suomalaisen spefin kirjoittajista oppii lajin niksit lukemalla, arvostelemalla, kirjoittamalla ja toimittamalla novelleja. Muun muassa Risto Isomäki, Pasi Ilmari Jääskeläinen ja Johanna Sinisalo ovat aloittaneet uransa yllä listaamissani julkaisuissa ja kilpailuissa. Novellien rooli kirjallisen ilmaisun kehittymisessä on juuri niin merkittävä kuin Kekkonen esittää.
Onkin onni, että Suomessa on jo kauan kirjoitettu aktiivisesti novelleja. Ne vain selvästi jäävät pimentoon silloinkin, kun niitä lähdetään varta vasten puolustamaan. Novellistiikan tilaa pystyy parantamaan myös nostamalla esiin tekijöitä kirjallisuuden kentän joka laidalta.
Kuva: John Tenniel, 1858: “Fantastic Terrors”. Teoksessa The poetical works of Edgar Allan Poe.