Toni Saarinen

”Kaksi Roomaa on kaatunut, kolmas seisoo yhä, ja neljättä ei tule”, kirjoitti munkki Filofei 1500-luvulla. Tuo kolmas oli Moskova, josta Iivana Julma pyrki tekemään ortodoksisen maailman pääkaupungin. Hän nimesi itsensä lopulta tsaariksi jatkaakseen toisen Rooman – eli Konstantinopolin – perintöä. Moskovan loppu olisi yhtä kuin maailman loppu.

Tämä tulkinta on jäänyt elämään Venäjälle, vaikka tsaarit ovat mennyttä. Sitä saarnattiin kommunistiaikoinakin, ja se yhdistettiin moniin juutalaisvastaisiin salaliittoteorioihin. Sen merkitys on yksinkertainen: venäläisillä on ratkaiseva rooli lopunaikojen koittaessa. Apokalyptinen käsitys Moskovasta kolmantena Roomana on suorassa yhteydessä Putinin hallintoon vaikutusvaltaisen venäläisen ideologin Aleksandr Duginin kautta. Dugin on kirjoittanut vuosikymmeniä Venäjästä, joka on kautta aikain taistellut Antikristusta vastaan – ja jatkaa taistelua. Nykyään Antikristus on maallistunut ja materialistinen Länsi.

Kyseessä on oikeastaan kaksi rinnakkaista ja toistuvaa kaavaa. Toisaalta sama myytti ilmenee aina uudestaan eri muotoisissa yhteiskunnissa. Toisaalta myytti sisältää itsekin ajatuksen toistosta. Se kertoo tietyn kaavan mukaan syntyvistä ja toimivista kaupungeista, jotka määrittävät koko maailman kohtalon eri aikoina.

Kuva: globalsecurity.orgin kautta

Jotkin reaktiot maailmanloppuun eivät muutu. 1750-luvulla silloinen paavi Benedictus XIV kuuli jumalaisen näyn saaneelta munkilta, että Antikristus on syntynyt maailmaan kolme vuotta aiemmin. Paavi oli tällöin jo yli 70-vuotias. Niinpä hän huokaisi helpotuksesta ja totesi jättävänsä tämän ongelman seuraajalleen.

Benedictus tunnettiin älykkäänä humoristina, joten kyseessä saattoi olla letkaus, jolla paavi piikitteli maailmanlopun saarnaajaa. Kirkko kävi säännöllisesti kamppailua apokalyptisia käsityksiä vastaan. Tästä huolimatta asenne peilaa monien nykypäivän ihmisten ajatusmaailmaa puhuttaessa toisenlaisista uhkakuvista. Tuhoisasta kehityksestä ollaan tietoisia, mutta konkreettiset vaikutukset kuvitellaan niin kauas tulevaisuuteen, ettei niiden ratkaisu voi olla oma ongelma. Suhtautuvatpa jotkut eksistentialistiseen uhkaan tilannetta keventävällä huumorillakin, kun taas toiset kyseenalaistavat koko tiedon

Benedictus XIV saattoi jättää Antikristuksesta huolehtimisen muille ilman haitallisia seurauksia. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kaikki uhat ovat yhtä todennäköisiä.

Kuva: Carlo Vandin maalaus

Eräs oleellinen apokalyptisen maailmankuvan jalostaja oli 1100-luvulla elänyt Joakim Fiorelainen. Uskonnonhistorioitsija Bernard McGinn on jopa todennut Joakimin olevan ”eräs tärkeimmistä länsimaisista historiaa teoretisoineista.” Italialainen apotti pääsi tapaamaan niin paaveja kuin keisareita ja levittämään käsitystään kehityskulusta, joka jakautuu kolmeen aikakauteen. Hän havaitsi historiassa kaavoja ja selitti aikaa numeroihin ja laskuihin pohjautuen.

Joakim näki elävänsä ”toisen ajan” loppua. Pian Antikristus nousisi ja kukistuisi, mikä johtaisi kolmanteen, yltäkylläisyyden määrittämään aikaan. Tämä apokalyptinen utopismi muutti keskiajan Euroopan käsityksiä aikakausien kulusta. Kolmijakoinen historia korosti kristinuskon lineaarista aikakäsitystä: historia ei ole kehämäinen vaan vaiheittainen. Monet Valistuksen ajan kehitysuskoiset ajattelijat omaksuivat idean kehityksestä kohti uutta aikakautta, vaikka jotkut riisuivatkin sen uskonnollisuudesta.

Joakimin teoria aikakausista siirtyi vain muutamien välivaiheiden kautta Natsi-Saksan viralliseksi ideologiaksi – Kolmas valtakunta on viittaus tähän kolmijakoiseen historiaan. Fioren apotin visio utopiasta ei ollut poliittinen samalla tavoin kuin kansallissosialistien, mutta sellaisia apokalyptiset ideat ovat: aina yhtä vaikuttavia, siinä määrin että niitä kannattaa muunnella itselle sopiviksi.

Kuva: Joakim Fiorelainen, Liber figurarum, Tav. XI

Eräs tunnetuimpia tutkimuksia maailmanloppuennustusten saralla on Leon Festingerin, Henry Rieckenin ja Stanley Schacterin When Prophecy Fails (1956). Psykologit seurasivat ”Marion Keechin” (pseudonyymi) perustamaa uskonnollista yhteisöä silloin, kun maailmanlopun olisi pitänyt Keechin mukaan koittaa. Festinger kumppaneineen havaitsi, että maailmanloppu-usko pikemminkin kasvoi kuin väheni profetian pettäessä. Ryhmän jäsenet jatkoivat ihmisten käännyttämistä entistä innokkaammin

Tämän pohjalta tutkijat muotoilivat kognitiivisen dissonanssin käsitteen, jota nykyään sovelletaan arkipuheessa moniin tilanteisiin. Sen mukaan ihmiset voivat havaita toimintansa ja ajatustensa välillä ristiriidan, mikä on pakko korjata perustelemalla asiat itselleen toisin. Maailmanlopusta saarnaamalla saattaa saada uusia seuraajia, mikä todistaa uskomuksen olevan jonkin arvoinen.

Siinä missä kognitiivisesta dissonanssista on tullut yleiskäsite, maailmanloppukulttien tutkimuksessa siitä on kiistelty. Eräät ovat sitä tylysti vastustaneetkin. Lopulta – kuten usein vanhojen tutkimusten kohdalla – todellisuus on teoriaa mutkikkaampi. Se, alkaako ryhmä saarnata loppua innokkaammin, riippuu monista muuttujista kuten ryhmän luonteesta. Eräs ongelma Keechin tapauksessa oli se, ettei tämä uskonnollinen yhteisö tosiasiassa selvinnytkään profetian kumoamisen jälkeen kauaa. Kuukautta myöhemmin pieni porukka oli hajonnut – ryhmän kiihtynyt saarnaus oli lyhytaikaista. Dissonanssia ei siis yritetty ratkaista kovin kauaa.

Kognitiivinen dissonanssi on luultavasti hyödyllinen käsite, mutta monet muutkin prosessit vaikuttavat ihmismielessä. Se ei siis ole ainoa selitys ryhmien romahtamiselle tai säilyvyydelle.

Kuva: When Prophecy Fails (1956) kansi

Tahtoiko Kristoffer Kolumbus löytää uusia maailmoja? Ei: pikemminkin hän etsi jotain löytääkseen oman maailmansa lopun. Kolumbus lähti etsimään meritietä Intiaan osittain siksi, että se olisi eräs temppu, joka saisi aikaan maailmanlaajuisen kristinuskoon käännyttämisen. Tämä käännytys puolestaan johtaisi lopunaikoihin Ilmestyskirjan mukaisesti. Siksi Kolumbus nimesi ensimmäisen kohtaamansa maan – saaren Bahamalla – San Salvadoriksi. Pyhä pelastaja oli Kolumbuksen ansiosta palaava Jeesus – tai ehkä Kolumbus itse.

Kolumbus on jäänyt elämään miehenä, joka vaikutti historiaan merkittävästi ”löydöllään”, siis yhdistämällä Euroopan ja Amerikat. Kiinnostavaa kyllä, Kolumbus tosiaankin uskoi olevansa tekemässä jotain koko ihmiskunnan kannalta historiallisen tärkeää. Se tosin ei ollut vieraalle mantereelle saapuminen vaan tuhatvuotisen valtakunnan synnyttäminen. Kummassakin tapauksessa tämä tutkimusmatkailija sijaitsee muuttuvan maailman keskiössä. Muutos vain oli eri kuin se, mitä hän oli odottanut tai tavoitellut. Apokalyptisen kristinuskon vaikutukset osoittautuivat joka tapauksessa kauaskantoisiksi.

Kuva: “Landing of Christopher Columbus”, H. B. Hall, 1856