Artikkeli on julkaistu alunperin Kosmoskynä-lehden numerossa 2/2020. Kyse on enemmän elämän- ja taiteenvisiostani kuin tutkimuksestani.

Tässä lehdessä monet sanovat sanansa kummasta, jota pidetään nykyään enemmän tai vähemmän yhtenä spekulatiivisen fiktion lajityypeistä. Lajityyppiä määrittää ainakin se, minkä Kaisa Kortekallio tiivistää kumman ”omalaatuiseksi suhteeksi toteen ja todelliseen”. Siksi kumma vaivaa tavalla, joka on sukua kauhun aiheuttamille häiriintymisille. Mutta kauhu on usein yllättävän konservatiivista – miettikääpä vain, miksi juuri ydinperheiden kodeissa alkaa niin usein kummitella! Filosofi Noël Carrollin mukaan tyypillisessä kauhukertomuksessa hirviö ilmestyy häiritsemään arkista vain osoittaakseen arkisen arvon, ja hirviön kukistamisen jälkeen palataan huojentavasti normaaliin. Carrollin mielestä hirviö on siksi usein vallitsevan järjestyksen agentti.

Minun lähtökohtani on, että kumma, jos jokin, voi vapauttaa hirviön vastuistaan järjestystä kohtaan. Kun kumma ei ole enää vain yksittäinen kokemus, ohikiitävä tapahtuma tai yhteen hahmoon tai olioon ruumiillistuva piirre vaan koko tarinan ja tarinamaailman hallitseva ominaisuus, silloin hirviön ilmestyminen ei muuta oikein mitään. Hirviö saa olla vapaasti ja tasa-arvoisesti oma hirvittävyytensä – osa maailmaa, jossa mikä tahansa voi paljastua yhtä häiritseväksi. Ei arkea eikä paluuta normaaliin, koska kumma on normaali! Kiintopiste vaihtaa toistuvasti paikkaa, ja ainoa vallitseva järjestelmä on arvaamattomuus.

Noin äärimmäinen skenaario harvoin toteutuu kummafiktiossakaan. Spekulatiivisen anarkian hengessä ja oman alani eli myyttitutkimuksen työkaluja väärinkäyttäen hahmottelen silti vertauskuvan, joka toimii pohjustuksena lehdelle: minusta kumma työskentelee ennen kaikkea kaaoksen agenttina. Se on trickster eli kujeilijahahmo. Se haastaa rajoja, muuttaa muotoaan ja löytää tiensä mihin tilanteeseen tahansa – se saattaa iskeä silmää realistisessakin fiktiossa!

Eikä siitä voi edes puhua muuttumatta itsekin vähän… oudoksi.

Monta kummaa

Ensin puhetta sanoista. Suomessa tämä liukas ystävämme on usein joko ”kumma” tai ”outo”, eikä käsitteiden välillä ole juuri eroa. Ensimmäisestä on angloamerikkalaisessa hengessä johdettu lajityyppi tai suuntaus ”uuskumma”. Englannissa (ja saksassa) käsitteissä on enemmän vivahde-eroja ja jännää historiaa: on weird, uncanny, unheimlich, strange…

Weird on etymologialtaan polveilevin: pohjalla on muinaisenglannin wyrd ja germaaninen wurt. Ne merkitsivät alun alkujaan kohtaloa, sitä mikä tulee – väistämättä! Weirdillä on suora yhteys myytteihin, germaanisen mytologian kohtalottariin. Skandinaavisessa kertomaperinteessä maailmanpuun puutarhurit, nornat, olivat eräs tällainen trio: Urðr tai Wyrd oli kolmikon perfekti, hän vastasi siitä mikä on jo tapahtunut. Englannissa sisarusten kohtalokkuus hiipui hiljalleen, ja wyrd sisters alkoi kuvata vain heidän outouttaan ja pelottavuuttaan. Muista vastaavista kokemuksista tuli heidän vanavedessään weirdiä. M. John Harrison ja China Miéville kollegoineen ovat profiloituneet sittemmin ”The New Weird” -kirjailijoina. Mutta heidän kirjojaan ajatellessa ei kohtalokkuus tule enää mieleen.

Toinen termi tälle outoudelle on kulttuurintutkimuksessa usein kohdattava uncanny, jonka taustalla on tietävää ja osaavaa merkitsevä englannin ja skotin sana canny (joka on kiinnostavasti tarkoittanut myös yliluonnollisia kykyjä hallitsevaa). Epä-etuliitteellä varustettuna se on tietenkin sitä, mikä on tietojen ja osaamisen ulkopuolella – tuntematonta.

Saksan vastaava unheimlich päätyi yleiseen käyttöön psykoanalyytikko Sigmund Freudin myötä. Kuten tunnettua, Freud oli hippusen liiallisesti obsessoitunut seksuaalisista patoumista ja lapsuuden traumoista. Unheimlich kelpaa kuitenkin moneksi, eikä sanaa ole syytä yhdistää vain viettien kamppailuihin freudilaisessa alitajunnassa. Termi kuvasi alusta alkaen (jo Freudin edeltäjän Ernst Jentschin käytössä) saksalaiskirjailija E. T. A. Hoffmanin kauhutarinoiden huolta herättäviä teemoja. Myös tässä tapauksessa etuliitteetön sana pistää miettimään: heimlich on jotain salaista tai piilotettua, toisaalta myös kotoisaa. Koko käsitettä riivaa jo lähtökohtaisesti tietty absurdius. Eikö ”epäkätketty” tarkoita jotain näkyvää tai ”epäkotoisa” vierasta? Ei, termi alleviivaa todellisuuden piilotettua puolta, joka aiheuttaa epämukavuutta paljastuessaan. Tutussa piilee vieraus. Hoffmanin Nukkumatti-tarinassa ihmiseltä näyttävä kone oli ennen kaikkea unheimlich. Sillä on salaisuus: se ei ole sitä, minkä vaikutelman se itsestään antaa. Samassa hengessä ihmistä melkein-mutta-ei-ihan muistuttavat robotit asuttavat nykyteknologian sanastossa Outoa laaksoa (uncanny valley). Ne eivät ole tarpeeksi erilaisia ollakseen huojentavan vieraita.

Kohtalokasta, tiedon ja osaamisen ulkopuolelle jäävää, kätketyn luonteensa paljastavaa… epämukavaa, tuttua mutta vierasta, hieman ristiriitaista – siis kummaa.[1] Tätä kieroa tarinankerrontaa kirjailija Hal Duncan kutsuu strange fictioniksi räävittömässä palopuhekirjassaan Rhapsody: Notes on Strange Fictions (2014). Eikä outoutta voi hillitä, se jo määritelmällisesti vastustaa hillitsemis- ja normalisointipyrkimyksiä. Yhä vain oudommaksi käyvässä maailmassa spekulatiivisuuden välttely ei ole enää kovin hyvä myyntivaltti, sanoo Duncan. ”Fiction as fucked-up as our reality” päihittää kyllä muutamassa vuosikymmenessä realismin, joka on vain väliaikaisesti onnistunut puolustamaan mainettaan korkeakirjallisuutena.

Röyhkeä väite, mutta kumma on aika usein röyhkeääkin. Mistä puheen ollen…

Kujeilijat myytissä

Myyttien trickster-hahmot käännetään usein ”kujeilijoiksi”. Käytän tätä termiä nytkin. Omasta mielestäni kujeilija oli kylläkin lähinnä se tyyppi, joka yläasteella varasti piposi palauttaakseen sen päivän lopussa vain koska se oli ”hyvä läppä”, eikä siinä tyypissä ollut mitään myyttistä.

Myyttisten kujeilijoiden toimet eivät nimittäin selity pelkkään hyvään läppään vetoamisella, vaikka viihdearvot niitä sisältävissä tarinoissa ovatkin erityisen korkeat. Huumori on pelkkä ohut pintataso, jonka alla piisaa kulttuurisia merkityskerroksia. Niiden esiin kaivamiseen toimii apuvälineenä myyttitutkija William J. Hynesin kuuden yleisen kujeilijapiirteen lista (artikkelista ”Mapping the Characteristics of Mythic Tricksters: A Heuristic Guide”, 1993).

Ensinnäkin kujeilijat ovat perustavanlaatuisesti monitulkintaisia ja poikkeuksellisia. Jo tieteellinen määrittely on tuottanut päänvaivaa. Lopulta on vain ollut helpointa todeta, ettei kujeilija suostu asettumaan kumpaankaan kategoriaan siinä binäärisessä järjestelmässä, jossa ihmismieli valitettavan usein operoi – oikeastaan kujeilija muistuttaa ilmestymisellään juuri kaikkien kahtiajakojen petollisuudesta. Se ei ole ”kumpaakaan ääripäätä”, vaan, kuten antropologi Claude Lévi-Strauss väitti, välttämätön ja tarpeellinen poikkeus jokaisessa vastakohtiin perustuvassa joukossa. Ei-tämä-eikä-tuo, aina liikkeessä, aina eri puolella rajaa kuin luulit.

Toiseksi kujeilijat pettävät tai tekevät temppuja (tricks). Ne ovat huijareita skandinaavisen mytologian Loki-jumalan tai – samaan myyttijärjestelmään kytkeytyen – Neil Gaimanin Unohdetut jumalat -romaanin Wednesday-hahmon tapaan. Kujeilijan tempuilta ei välty kukaan, usein ei kujeilija itsekään. Kujeilija väsäilee täyspäivätyönä häiriöitä ja epäselviä tilanteita, joilla on säännöllisesti enemmän liikevoimaa kuin luojallaan. Kristillistä ongelmaa irvaillen: kujeilija todellakin voi luoda kiven, jota se ei jaksa itse nostaa, ja luultavasti tämä kivi vierii rinnettä alas lanaten jonkin viattoman kylän alleen.

Kolmanneksi kujeilijat muuttavat muotoaan. Tämä mahdollistaa rajanylitykset, aina vain tuhoisammat temput ja puhtaasti omaa etua ajavat kieroilut. Jo kujeilijakertomusten suuri massa on muotoja pullollaan: joillekin se on ollut kojootti, toisille jänis, eräille hämähäkki, monille ihminenkin. Tämä muoto on kuitenkin toissijainen, koska kujeilija voi vaihtaa kehoa kuin paitaa. Ulkonäkö ei määritä hahmoa.

Neljänneksi kujeilijat ovat kohtuuttomuuden arkkitehtejä, pakkomielteisiä kapinallisia, nurinkuristajia. Sääntöjen kääntäminen päälaelleen vaatii taitoa, jota kujeilijalla riittää. Kaikki järjestelmät kätkevät sisäänsä jonkin heikon kohdan, ja kujeilija osoittaa sen mielellään. Tämä poikkeustehtävä on periytynyt narreille, karnevaalien väärille kuninkaille, ehkä myös stand up -koomikoille ja internetin syvätasojen meemimaakareille.

Viidenneksi kujeilijoille annetaan usein myös jumalallisen viestinviejän tai puolijumalan pesti. Antiikin Kreikan Hermes, roomalaisten Mercurius, haitilaisten Papa Legba – he ovat kaikki taidokkaita puhumaan ja välittämään viestejä, mutta luottaisitko näiltä hahmoilta saamaasi sanomaan? He ovat myyttisen ajan autokauppiaita, Wiion lain ruumiillistumia. Mutta kujeilija voi ojentaa myös lahjoja maailmojen yli: esimerkiksi polynesialainen Maui antoi ihmisille taivaallisen tulen. Kuten vihjattua, kujeilijan persoona, ja myös moraali, on liian epävakaata hyvä–paha-akselille asetettavaksi.

Kuudenneksi Hynes luonnehtii kujeilijoita ”pyhän ja riettaan tee-se-itse-taitureiksi”. Taustalla on käsite bricoleur, joka merkitsee kaikkea löytämäänsä yhdistelevää ja hyödyksi käyttävää keksijää. Niinpä kujeilija tekee yhdistelmillään pyhästä rienaavaa ja toisinpäin. Se käyttäytyy Rabelais’n tarinoiden hengessä mitä siivottomimmin, mutta nämä mässäilyt ja irstailut johtavat uusiin keksintöihin – mikä tässä kontekstissa tarkoittaa sitä, että kujeilijan teot johtivat maailmassamme havaittaviin piirteisiin. Hahmohan temppuili useimmiten myyttisessä esihistoriassa, aikana jona maailma luotiin, ja siksi täällä nyt sitten on tällaista. Kujeilijan työ on siten aina luovaa, silloinkin, kun se näyttää joltain aivan muulta. Se on tuhoavaan järjestykseen vastaamista luovalla kaaoksella, sanoisi diskordianismin Eris, eripuran jumalatar. Sähläys tuottaa uusia ajatuksia, uutta olemassaoloa.

Kumman kujeilua

Seuraavaksi syvennän tästä myyttisestä hahmosta ammentavaa vertauskuvaani. Vaikka olen tosissani kutsuessani kummafiktiota kirjallisuuden tricksteriksi, minä tietenkin pilailen. Seuraavat kuusi perustelua on siis ehdottomasti syytä ottaa vakavissaan mutta huumorilla.

Ensinnäkin kumma, joka usein ajautuu monitulkintaisuuteen, on jopa radikaalisti poliittista ja uusia rajoja piirtävää, kun se haastaa ajatteluun helposti luikertelevia kahtiajakoja. Esimerkiksi hirviöt kuvataan muussa fiktiossa yhä vaivatta joko pahoina (eli vieraina, toisina) tai sitten ne pohjimmiltaan ovat ”kuin me” (tuttuja, samoja). Mutta kuten tutkijat (ks. Kortekallio yllä) ovat esittäneet, uuskumma sotkee taidokkaasti rajaa meidän ja hirviöiden välillä – genre tarjoaa välineitä hyväksyntään ja syleilyyn ilman hirviömäisyyden tuhoamista tai paljastamista pelkäksi inhimillisyydeksi. Laajemmin ymmärrettynä tämä on luonnon ja kulttuurin välisen jaon purkua, mikä tekee kummafiktiosta posthumanistisimman genreistämme. Kokonaisvaltainen kumma voi valmistaa lukijaa siihen, että miltei kaikki onkin rajoiltaan häilyvää, ei-tätä-eikä-tuota, ei-kenenkään-maalla tanssimista. Luonto onkin ihmislähtöistä tai ihmiskulttuuri aivan luonnollista! Tai sitten ihminen voi olla sisältä vain kone, kuten Hoffmanin Nukkumatissa, mutta silti toisilta osin, ulkoisesti, ihminen…

Toiseksi kumma huijaa lukijaa seurauksin, joihin se tuskin pyrkii aina itsekään. Kummaa tavoitteleva tarinankertoja tekee temppuja tunnetulla muodolla ja rakenteella. Kerrontaan jää aukkoja ja epäsopusuhtaisuuksia, jotka voivat kuin varkain käynnistää lukijan pään sisällä luovia prosesseja – kunhan lukija on siihen virittynyt eikä vain hermostu outouden määrästä ja selittämättömyydestä. Mitä jos kumma romaani johtaa päinvastaisiin ajatuksiin kuin mitä kirjailija tarkoitti? Tähän tanssiin tekijän on kai pakko antautua. Aina voi lohduttautua ajatuksella, että tekijä vain kanavoi kummaa, joka vaikuttaa iäti kaikkialla universumissa ristiriitoina, epäselvyyksinä ja pettävinä ensivaikutelmina.

Kolmanneksi käsittelemämme ilmiö muuttaa muotoaan ja on hankala lajityypiteltävä huolimatta siitä, että sille on keksitty näppärä tiivistys nimeltä (uus)kumma. Kumma määrittyykin ehkä vain sen kautta, ettei se istu hyvin minkään muun lajityypin alle. Voiko tällainen epämääritelmä ikinä kerätä samanlaista seuraajakuntaa kuin jämpti ”kauhu” tai maalaileva ”fantasia”? En oikein usko. Ehkä kumma jää marginaaliin, jossa se saa eri tekijöiden käsittelyssä niin isoja eroja, etteivät tulevaisuuden post-apokalyptiset kirjallisuudentutkijat edes harkitse teosten niputtamista samaan genreen. Mutta mitä sitten? Ymmärtäkäämme, että vain kirjakaupat tarvitsevat selkeitä kategorioita elääkseen. Jos poimit käsiisi kirjan kummaa, ideaalitilanteessa tiedät vain, ettet tiedä lainkaan mitä olet lukemassa. Ehkä kummakirjailijoiden pitäisi julkaista jokainen kirja eri nimellä, jotta heille ei muodostuisi edes tunnettuja maneereita?

Neljänneksi kumma kääntää asioita päälaelleen, rikkoo sääntöjä ja herjaa valtaapitäviä. Mutta tämän kohdan kanssa täytyy olla varuillaan. Vaikka kummatarinassa hirviö vapautuisi vastuistaan vallitsevaa järjestelmää kohtaan (ks. johdanto), eikö kirjallisuus ole silti vain eskapismia ja hetken hurmaa – outo pieni trippi, josta lukija palaa arkeensa tyytyväisenä siihen, etteivät lihasuikaleet hänen jääkaapissaan sentään ala näytellä aiempaa elämäänsä uudelleen? Se oli vain siivu fiktiota, hei![2] Muistettakoon, että väärän kuninkaan päivän ohella vuodessa on ollut 364 oikean kuninkaan päivää, eikä keskiaikaista karnevaalia olisi järjestetty, jos se olisi aidosti uhannut kaataa järjestyksen. Toisin sanoen: vahvistaako kaikki tämä leikillinen kummallisuus kuitenkin vain samoja normeja, joista Carroll puhui? Osittain. Mutta tarinat ovat silti jotenkin oma juttunsa. Ne jäävät elämään tavoin, joka on vähintään kummaa. Lihasuikaleet eivät luultavasti huomennakaan ala näytellä aiempaa elämäänsä uudelleen kenenkään jääkaapissa, mutta tarina muistuttaa, että liha oli jotakin elävää, ja nyt se on jääkaapissa, ja… niin, miksi tätä ei pidetä kummana, itse asiassa? Näin asiat kääntyvät päälaelleen: hitaasti, usein huomaamattomasti.

Viidenneksi kumma liikkuu maailmojen välillä, tuo ihmisille viestejä todellisuuksista, jotka ovat toistaiseksi tavoittamattomissamme. Niin kyllä tekevät scifi ja fantasiakin, kieltämättä. Mutta kumma on epäluotettavampaa. Ehkä siinä viesti on vääristynyt matkalla – ehkä tarina unohtaa jotain aivan oleellista tai suorastaan valehtelee lukijalleen? Ehkä tulevaisuudessa on jokin pahasti pielessä, eikä nykyhetken vinkkelistä saata mitenkään ymmärtää, miksi asiat vielä joskus muuttuvat näin käsittämättömiksi… Puhtaassa scifissä tämmöinen tulkittaisiin helposti epäonnistuneeksi maailmanrakennukseksi tai laiskaksi taustatutkimukseksi. Mutta kummassa salatun viestin purku altistuu ties kuinka monelle virhemuuttujalle. Kumma kertoo enemmän purkuprosessista kuin varsinaisesta viestistä. Silti tämmöisetkin tarinat ovat tavallaan lahjoja ihmiskunnalle. Eivät ihan yhtä käyttökelpoisia kuin tuli, mutta voi niitä silti käyttää ajattelun työkaluina.

Kuudenneksi kumma jos jokin on tee-se-itse-groteskia. Mikä vain voi yhdistyä mihin vain, matala korkeaan, ylväs alhaiseen, elävä kuolleeseen, kaunis rumaan, ihminen ei-ihmiseen! Sekoitukset paitsi lumoavat myös disorientoivat lukijan, ja häiriöiden kombinaatiot tuottavat uudenlaisia ekosysteemejä, joissa kohdattuun pitää suhtautua aina ilman ennakko-oletuksia. Tässä lehdessä useamminkin mainittava Jeff VanderMeer on siinä suhteessa oiva referenssi. Vielä yksi etymologia: sana ”groteski” syntyi alun perin kuvaamaan Rooman alta luolista (grotto) 1500-luvulla löydettyjä maalauksia, joita aikalaiset pitivät fantastisina ja hämmentävinä – siis hyvinkin kummallisina. Tämä kumman tunne syntyi paitsi vieraasta tyylistä myös maalausten aiheista, joissa kasvien, eläinten ja ihmisten rajat ja piirteet sekoittuivat väärällä tavalla, minkä vuoksi groteski alkoi kantaa myös merkitystä ”irvokas”. Mutta tietty irvokkuus on väistämätön seuraus, kun kummafiktio haalii joka suunnasta ympäriltään asioita ja ideoita, pyhiäkin, sotkettaviksi keskenään. Vääryyden tunne on merkki siitä, että olemme jonkin uuden seurassa, sanoi tutkija Mark Fisher. Hänen mielestään tällöin konseptit ja kehykset, joihin ihminen siihen asti on saattanut turvata, käyvät hyödyttömiksi – tunne ei ole täysin mukava, mutta ei myöskään aivan epämukava.

Sellaista on uusien maailmojen synnytys.

Lopuksi/aluksi

Tämän poeettisuuden, poliittisuuden ja pornografian ohella on alleviivattava vielä yhtä puolta kumman kujeilusta: paitsi myyttien kohdalla niin myös kirjallisuudessa kujeilijatarinoiden pitää viihdyttää. Tiettyyn pisteeseen saakka kumma pärjää ihan vain hämmentämällä ja ajatuksia herättämällä – mutta mikään ei voita sitä kasvoille leviävää virnettä, kun tarinankertoja vääntää tehosekoittimen täysille, hahmot paljastavat uusia puolia itsestään, maailma hohtaa vierain värein ja outouden kurimus imaisee mukaansa. Silloin kummafiktio ei enää ivaa, häiritse, vieraannuta tai suorita teoreettisia toimenpiteitä – se vain ilahduttaa ja ihastuttaa. Tämä on kujeilijan suuri saavutus: kertoa maailmasta salaa, rivien välissä, hauskanpidon lomassa.

Eikä lukija katso maailmaansa enää samalla tavalla. No, ei ehkä myöskään kovin eri tavalla, mutta jälki on kuitenkin jätetty. Temppu on onnistunut. Kujeilija pomppii tiehensä hihittäen ja höhöttäen, itseensä tyytyväisenä. Se on luonut todellisuutta.

 

Kuvituskuvana Giovanni Battista Tiepolo – Course of the Chariot of the Sun (1740)

Luettavaa

Noël Carroll: The Philosophy of Horror (1990)

Hal Duncan: Rhapsody: Notes on Strange Fictions (2014)

Mark Fisher: The Weird and the Eerie (2017)

William J. Hynes & William G. Doty: Mythical Trickster Figures: Countours, Contexts and Criticisms (1993)

[1] Jos jäitte miettimään – kuten minä – mikä sitten on sanan ”kumma” etymologia… en valitettavasti osaa auttaa. Sitä löytyy kuitenkin myös sukukielistä ja jo useamman vuosisadan takaa suomestakin. Kumma on siis jotain omaperäistä?

[2] Ja vieläpä kuvitteellinen siivu fiktiota, koska se on keksitty tämän esimerkin tarpeisiin.