Luvassa on varsin tieteiskirjallinen kesä 2026. Tällöin materialisoituu kaksi kirjaa, joissa olen varsin keskeisessä roolissa: ne ovat kirjoitusopas Matkaopas mahdolliseen sekä neljän novellin antologia Menetettyjä maailmoja. Tarkempia tietoja alla!
Olen kirjoittanut kuluneen reilun vuosikymmenen varrella lukuisia novelleja, joita ei ole julkaistu missään syystä toi toisesta. (Eräs syy on se, että moni on kirjoitettu Portti-lehden kirjoituskilpailuun, ja ne ovat nälkävuoden pituisia.) Laskutavasta riippuen näitä on hieman enemmän kuin toistaiseksi julkaistuja, eli reilu kaksikymmentä.
Lista niistä kaikista julkaisuista löytyy täältä.
On kuitenkin hyvä säilyttää varastossa murskattuja, unohdettuja ja hetkeään kärsivällisesti odottavia unelmia. Eräs positiivinen puoli tilanteessa on se, että aina löytyy julkaistavaa, kun tilanne koittaa (paitsi jos kyseessä on Portti-lehden kirjoituskilpailuun kirjoitettu novelli, joka on nälkävuoden pituinen).
Tämä on pienin muutoksin kommentti, jota tarjosin HS:n mielipidepalstalle. Samasta asiasta julkaistiin tänään Osuuskumman kirjailijoiden vastine. Asiaa ovat kommentoineet blogeissaan myös Saara Henriksson, Magdalena Hai ja Hanna Morre. Mutta maailmaan mahtuu vielä pari sanaa.
Helmi Kekkonen kirjoitti esseessään vaikuttavasti suhteestaan novelleihin. Tällaisia muistutuksia novellistiikan tärkeydestä pitäisi julkaista säännöllisesti. Kuten Kekkonen huomioi, novelleja on paitsi palkitsevaa lukea myös hyödyllistä kirjoittaa. Lyhyt mitta tarjoaa varsinkin opetteleville kirjoittajille tärkeitä haasteita ja mahdollisuuksia.
Valitettavasti Kekkonen maalaa suomalaisen novellistiikan nykytilasta todellisuutta kurjemman kuvan todetessaan, ettei juuri kukaan kirjoita, lue tai osta novelleja. Tämä väite herätti välittömästi ihmetystä suomalaisen spekulatiivisen fiktion, eli tieteis- ja fantasiakirjallisuuden, kentällä. Täällä novellimitta nimittäin elää ja voi hyvin. Spekulatiivisen fiktion ystävät ovat intohimoisia ja laatutietoisia kirjoittajia ja lukijoita eivätkä karsasta novelleja lainkaan.
Tieteiskirjallisuuspalkinto Atoroxia on jaettu jo yli neljänkymmenen vuoden ajan. Ehdolla ovat kaikki edellisenä vuonna ilmestyneet suomalaiset, spekulatiivista fiktiota edustavat novellit. Atorox-äänestystä varten kerätyt tilastot osoittavat, että vuonna 2024 Suomessa julkaistiin 150 uutta spefinovellia. Näitä ilmestyi kahdeksassa eri lehdessä sekä neljässätoista yhden tai useamman kirjoittajan novellikokoelmassa. Tämä luku ei edes sisällä sadan sanan mittaisia mininovelleja eli raapaleita.
Pitkäikäisen Portti-lehden novellikilpailuun lähetetään vuosittain sadasta kahteensataan tekstiä. Pelkästään aloitteleville kirjoittajille suunnatussa Nova-kirjoituskilpailussa novelleja on ehdolla joka vuosi saman verran. Lisäksi alan lehtien kirjoituskutsut poikivat yleensä kymmeniä novelleja per numero. ”Ainoa oikeasti aktiivinen novellisti” Marko Järvikallas on tuskin kirjoittanut montaa näistä. (Ja koska skeneämme syytetään aina satunnaisin väliajoin sisäsiittoisuudesta, on syytä lisätä, että viime vuonna lehdissä julkaistiin 47 novellia 44 eri henkilöltä. Iso sisäpiiri.)
Kekkosen novelleissa ihannoimat ”avarat ja syvät oivallukset” ovat aina olleet spekulatiivisen fiktion keskiössä – tai jopa sen lähtökohta. Genrekirjallisuuden vähättely onkin havaittu perusteettomaksi jo kauan sitten. Lajityypin moninaisuuden ja pitkien perinteiden sivuuttaminen välittää silti ajatusta spefin alempiarvoisuudesta. Tämä tuottaa yltiöpessimistisiä yleistyksiä, joista on haittaa kaikille – myös novellistiikalle.
Spekulatiivisen fiktion huomioiminen tällaisissa esseissä ei ainoastaan tutustuttaisi lukijoita uusiin novellisteihin. Se myös avaisi aloitteleville kirjoittajille novellimitan mahdollisuuksia. Suuri osa suomalaisen spefin kirjoittajista oppii lajin niksit lukemalla, arvostelemalla, kirjoittamalla ja toimittamalla novelleja. Muun muassa Risto Isomäki, Pasi Ilmari Jääskeläinen ja Johanna Sinisalo ovat aloittaneet uransa yllä listaamissani julkaisuissa ja kilpailuissa. Novellien rooli kirjallisen ilmaisun kehittymisessä on juuri niin merkittävä kuin Kekkonen esittää.
Onkin onni, että Suomessa on jo kauan kirjoitettu aktiivisesti novelleja. Ne vain selvästi jäävät pimentoon silloinkin, kun niitä lähdetään varta vasten puolustamaan. Novellistiikan tilaa pystyy parantamaan myös nostamalla esiin tekijöitä kirjallisuuden kentän joka laidalta.
Kuva: John Tenniel, 1858: “Fantastic Terrors”. Teoksessa The poetical works of Edgar Allan Poe.
…nimittäin helvettiteemainen novelliantologiamme Pahoittelut rikinkatkun johdosta: novelleja helvetistä (Osuuskumma, 2025) on kuoriutunut! Ja nyt sitä saa, niin verkkokaupasta kuin syksyn kirjallisista riennoista (Ropecon, kirjamessut, kirjafestarit…).
Reetta Vuokko-Syrjäsen kanssa toimittamani kirja syntyi hitaasti mutta ilman suurempia kipuja. Kirjoituskutsu lähetettiin alunperin loppuvuodesta 2022, ja ilmoille idea heitettiin vielä paljon tuota aiemmin. Voi huoletta sanoa, että “Rikinkatku” on painokoneesta putkahtaessaan jo yli kolmevuotias kuriton kakara.
Osuuskumma-kustannus julkaisi juuri englanninkielisen The Lion and the Lynx -antologian, joka sisältää käännöksiä suomalaisista spefinovelleista. Mukana on monipuolinen sakki kirjoittajia – minäkin!
The Fallen Folk on itse kääntämäni kauhunovelli, joka julkaistiin aikanaan nimellä Hävinnyt väki vuonna 2018 Turun yliopiston tieteiskulttuurikabinetin (Tutkan) antologiassa Genreblender. Tuon kirjan avausnovelliksi se päätyi voitettuaan Tutkan järjestämän genreblendaus-kirjoituskilpailun.
Antologia sai valitettavan vähän huomiota, ja Hävinneen väen ilmestyminen nyt muotoaan muuttaneena laajemmalle kieliyhteisölle on palkitsevaa. Julkaisen samaan syssyyn suomenkielisen version täällä.
”Kaksi Roomaa on kaatunut, kolmas seisoo yhä, ja neljättä ei tule”, kirjoitti munkki Filofei 1500-luvulla. Tuo kolmas oli Moskova, josta Iivana Julma pyrki tekemään ortodoksisen maailman pääkaupungin. Hän nimesi itsensä lopulta tsaariksi jatkaakseen toisen Rooman – eli Konstantinopolin – perintöä. Moskovan loppu olisi yhtä kuin maailman loppu.
Tämä tulkinta on jäänyt elämään Venäjälle, vaikka tsaarit ovat mennyttä. Sitä saarnattiin kommunistiaikoinakin, ja se yhdistettiin moniin juutalaisvastaisiin salaliittoteorioihin. Sen merkitys on yksinkertainen: venäläisillä on ratkaiseva rooli lopunaikojen koittaessa. Apokalyptinen käsitys Moskovasta kolmantena Roomana on suorassa yhteydessä Putinin hallintoon vaikutusvaltaisen venäläisen ideologin Aleksandr Duginin kautta. Dugin on kirjoittanut vuosikymmeniä Venäjästä, joka on kautta aikain taistellut Antikristusta vastaan – ja jatkaa taistelua. Nykyään Antikristus on maallistunut ja materialistinen Länsi.
Kyseessä on oikeastaan kaksi rinnakkaista ja toistuvaa kaavaa. Toisaalta sama myytti ilmenee aina uudestaan eri muotoisissa yhteiskunnissa. Toisaalta myytti sisältää itsekin ajatuksen toistosta. Se kertoo tietyn kaavan mukaan syntyvistä ja toimivista kaupungeista, jotka määrittävät koko maailman kohtalon eri aikoina.
Kuva: globalsecurity.orgin kautta
Taivaankappaleet ovat aina houkutelleet tekemään ennustuksia maailman loppumisesta. Halleyn komeetta herätti apokalyptista huomiota jo vuosina 989 ja 1531, jolloin sitä tulkittiin kristillisessä kehyksessä.
1900-luvulle tultaessa tieteellinen maailmankuva esitti kuitenkin myös toisenlaisia seurauksia komeetalle. Tähtitieteilijä ja spiritualisti Nicolas Camille Flammarion esitti, että Halleyn komeetta Maan vuonna 1910 ohittaessaan täyttäisi ilmakehän tappavalla kaasulla. Flammarion oli arvostettu tieteen popularisoija, ja hänen viestiään kuunneltiin. Kaasunaamioita ja kaasulta suojaavia pillereitä kaupattiin länsimaissa hyvin tienestein. Kun komeetta ohitti maapallon 18. toukokuuta, Yhdysvaltain suurkaupungeissa rukoiltiin kaduilla. Toiset kylläkin viettivät New Yorkin katoilla ”komeettabileitä”.
Flammarion ei suinkaan ollut ainoa maailmanlopun ennustaja, vaan sama viesti kaikui tapahtuman lähestyessä myös muilta suunnilta. Halleyn komeetan tapaus on eräs esimerkki siitä, kuinka tiede ja uskonto kulkivat 1900-luvun alussa välillä rinta rinnan. Monenlaiset henkisyyden alueet ja ajatukset – kuten elämä kuoleman jälkeen – olivat yhä käypää maaperää tutkimukselle. Samoin tieteellisiä selityksiä omaksuttiin auliisti rajatiedon puolella.
Kuva: The Dublin Penny Journal, 1834 / wikimedia commons
Jotkin reaktiot maailmanloppuun eivät muutu. 1750-luvulla silloinen paavi Benedictus XIV kuuli jumalaisen näyn saaneelta munkilta, että Antikristus on syntynyt maailmaan kolme vuotta aiemmin. Paavi oli tällöin jo yli 70-vuotias. Niinpä hän huokaisi helpotuksesta ja totesi jättävänsä tämän ongelman seuraajalleen.
Benedictus tunnettiin älykkäänä humoristina, joten kyseessä saattoi olla letkaus, jolla paavi piikitteli maailmanlopun saarnaajaa. Kirkko kävi säännöllisesti kamppailua apokalyptisia käsityksiä vastaan. Tästä huolimatta asenne peilaa monien nykypäivän ihmisten ajatusmaailmaa puhuttaessa toisenlaisista uhkakuvista. Tuhoisasta kehityksestä ollaan tietoisia, mutta konkreettiset vaikutukset kuvitellaan niin kauas tulevaisuuteen, ettei niiden ratkaisu voi olla oma ongelma. Suhtautuvatpa jotkut eksistentialistiseen uhkaan tilannetta keventävällä huumorillakin, kun taas toiset kyseenalaistavat koko tiedon
Benedictus XIV saattoi jättää Antikristuksesta huolehtimisen muille ilman haitallisia seurauksia. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kaikki uhat ovat yhtä todennäköisiä.
Kuva: Carlo Vandin maalaus
Eräs oleellinen apokalyptisen maailmankuvan jalostaja oli 1100-luvulla elänyt Joakim Fiorelainen. Uskonnonhistorioitsija Bernard McGinn on jopa todennut Joakimin olevan ”eräs tärkeimmistä länsimaisista historiaa teoretisoineista.” Italialainen apotti pääsi tapaamaan niin paaveja kuin keisareita ja levittämään käsitystään kehityskulusta, joka jakautuu kolmeen aikakauteen. Hän havaitsi historiassa kaavoja ja selitti aikaa numeroihin ja laskuihin pohjautuen.
Joakim näki elävänsä ”toisen ajan” loppua. Pian Antikristus nousisi ja kukistuisi, mikä johtaisi kolmanteen, yltäkylläisyyden määrittämään aikaan. Tämä apokalyptinen utopismi muutti keskiajan Euroopan käsityksiä aikakausien kulusta. Kolmijakoinen historia korosti kristinuskon lineaarista aikakäsitystä: historia ei ole kehämäinen vaan vaiheittainen. Monet Valistuksen ajan kehitysuskoiset ajattelijat omaksuivat idean kehityksestä kohti uutta aikakautta, vaikka jotkut riisuivatkin sen uskonnollisuudesta.
Joakimin teoria aikakausista siirtyi vain muutamien välivaiheiden kautta Natsi-Saksan viralliseksi ideologiaksi – Kolmas valtakunta on viittaus tähän kolmijakoiseen historiaan. Fioren apotin visio utopiasta ei ollut poliittinen samalla tavoin kuin kansallissosialistien, mutta sellaisia apokalyptiset ideat ovat: aina yhtä vaikuttavia, siinä määrin että niitä kannattaa muunnella itselle sopiviksi.
Kuva: Joakim Fiorelainen, Liber figurarum, Tav. XI
Eräs tunnetuimpia tutkimuksia maailmanloppuennustusten saralla on Leon Festingerin, Henry Rieckenin ja Stanley Schacterin When Prophecy Fails (1956). Psykologit seurasivat ”Marion Keechin” (pseudonyymi) perustamaa uskonnollista yhteisöä silloin, kun maailmanlopun olisi pitänyt Keechin mukaan koittaa. Festinger kumppaneineen havaitsi, että maailmanloppu-usko pikemminkin kasvoi kuin väheni profetian pettäessä. Ryhmän jäsenet jatkoivat ihmisten käännyttämistä entistä innokkaammin
Tämän pohjalta tutkijat muotoilivat kognitiivisen dissonanssin käsitteen, jota nykyään sovelletaan arkipuheessa moniin tilanteisiin. Sen mukaan ihmiset voivat havaita toimintansa ja ajatustensa välillä ristiriidan, mikä on pakko korjata perustelemalla asiat itselleen toisin. Maailmanlopusta saarnaamalla saattaa saada uusia seuraajia, mikä todistaa uskomuksen olevan jonkin arvoinen.
Siinä missä kognitiivisesta dissonanssista on tullut yleiskäsite, maailmanloppukulttien tutkimuksessa siitä on kiistelty. Eräät ovat sitä tylysti vastustaneetkin. Lopulta – kuten usein vanhojen tutkimusten kohdalla – todellisuus on teoriaa mutkikkaampi. Se, alkaako ryhmä saarnata loppua innokkaammin, riippuu monista muuttujista kuten ryhmän luonteesta. Eräs ongelma Keechin tapauksessa oli se, ettei tämä uskonnollinen yhteisö tosiasiassa selvinnytkään profetian kumoamisen jälkeen kauaa. Kuukautta myöhemmin pieni porukka oli hajonnut – ryhmän kiihtynyt saarnaus oli lyhytaikaista. Dissonanssia ei siis yritetty ratkaista kovin kauaa.
Kognitiivinen dissonanssi on luultavasti hyödyllinen käsite, mutta monet muutkin prosessit vaikuttavat ihmismielessä. Se ei siis ole ainoa selitys ryhmien romahtamiselle tai säilyvyydelle.
Kuva: When Prophecy Fails (1956) kansi