Kirjoitus perustuu Teologian ja uskonnontutkimuksen päivillä syyskuussa 2020 pitämääni esitelmään. Alku ja loppu on kuitenkin kirjoitettu (paljon) pidemmiksi ja hindumyyttien appropriaation osaa lyhennetty huomattavasti. Oleelliset lähteet lopussa.

 

Kuten olen aiemmin kirjoittanut, lähestyn niin kutsuttuja salaliittoteorioita myyttisinä kertomuksina, mikä tarkoittaa sitä, että niissä kuvitteelliset, kokemukselliset, historialliset, tieteelliset ja populaarikulttuurista ammentavat osat yhdistyvät kokonaiseksi maailmankatsomukseksi. Enemmän tai vähemmän löyhä yhteisö jakaa tämän monitasoisen maailmankatsomuksen, mutta sitä sanallistavat kertomukset ovat aina hieman erilaisia – rajoiltaan häilyviä, ajan mukana muuttuvia, kulttuurisia vaikutteita kaikkialta ottavia. Tämä johtaa myös yhteisöjen hajaannukseen esimerkiksi uskonnollisten vakaumusten perusteella. Yleensä näitä kertomuksia ovat tuottaneet (osana pitkäikäistä salaliittokulttuuria) tunnetut salaliittoaktivistit, mutta niitä kannattavat ja vahvistavat jatkuvasti myös monet passiivisemmat jäsenet, joita voisi kutsua perinteenkannattajiksi.

”Salaliittoteoriat” (termin kritiikistä täällä) ovat kertomuksia, jotka selittävän alun, vaikuttavan lopun ja niiden väliin sijoittuvan relevantin muutoksen avulla välittävät eteenpäin syvällisiä merkityksiä. Nämä merkitykset käsittelevät muun muassa ihmisen ja maailman välistä suhdetta, yhteiskunnan järjestäytymistä, pahuuden ongelmaa sekä historian syitä ja seurauksia. Ne ovat tyypillisiä myyttiaihioita.

Salaliittokulttuurissa eri osapuolten ajatukset ja kertomukset ovat vahvasti toisiinsa sidottuja mutta hieman paradoksaalisesti myös epävakaassa suhteessa: tämä perustuu pitkälti siihen, että vaikka aktivistien ja yhteisöjen näkemykset voivatkin erota yksityiskohtien tasolla toisistaan, monet lähtöoletukset ”ylemmällä tasolla” yhdistävät kaikkia. Lisäksi salaliittomyytit imevät lähes rajatta vaikutteita sekä toisistaan että ajatusmaailman ulkopuolelta. Mikä tahansa käyttökelpoinen otetaan käyttöön. Claude Lévi-Straussin käsite bricolage kuvaa kertomusten syntyä hyvin, tosin nyky-yhteiskunnassa tällainen yhtenäisen maailmankuvan rakennus ei vaadi enää yhtä konkreettisia rakennuspalikoita välittömästä lähiympäristöstä.

Joka tapauksessa salaliittomyyteistä on syytä ymmärtää rajojen häilyvyys, tietynlainen väliaikaisuus (yksityiskohtien on mahdollista muuttua tilanteen eläessä, ja tilanne on käynnissä aina) sekä eri osien uusiokäytön välttämättömyys. Kertomusten jaottelu kategorioihin on hankalaa. Uushenkisyyden tematiikka muodostaa kuitenkin yhden melko selkeän kokonaisuuden.

Uuden ajan ja salaliiton eskatologisessa risteyksessä

Charlotte Ward ja David Voas lanseerasivat vuonna 2011 Journal of Contemporary Religionin artikkelissaan hyödyllisen konseptin conspirituality: uushenkinen salaliittoteoreettisuus. Akuutti QAnonin ja uushenkisyyden yhteenlimittymä oli siis havaittavissa jo kymmenen vuotta sitten. Silloinkin se merkitsi tietynlaista muutosta. 1900-luvun jälkipuoliskon salaliittokulttuuri oli ainakin tunnetuimpien edustajiensa osalta pitkälti miehistä ja ensisijaisesti poliittista (lue: se perustui erityisellä tapaa valtiollisen tason huoliin, valtaan, lainsäädäntöön, maailmanpolitiikkaan jne.). Niin kutsuttu new age (toinen kyseenalainen käsite!) taas keskittyy enemmän yksityisiin, terveyttä ja hyvinvointia koskeviin huoliin sekä houkuttelee merkittävän paljon myös naisia. On oikeastaan itsestään selvää, että tasa-arvoistuvassa yhteiskunnassa salaliittomyyttien täytyy muovautua sellaisiksi, että ne tavoittavat monia eri piirejä ja sukupuolia, jos niiden pyrkimys on kasvattaa vaikutusvaltaansa.

Juuri tässä QAnon on onnistunut. Itse en usko sen olleen kovin tarkoituksellista: QAnon vain sattui olemaan tarpeeksi epämääräinen ja kaikenkattava, että myös uushenkisen puolen salaliittoaktivistit saattoivat sisällyttää sen omiin oppeihinsa ja siten levittää ajatusta omissa verkostoissaan. Mutta QAnon ei rakentanut uushenkisyyden ja salaliittomyytin välistä yhteyttä. Kaikenlaisissa itsetietoisesti vaihtoehdoiksi asettuvissa piireissä on potentiaalia vaihtoehtokertomuksille.

Eräs näkyvimpiä toimijoita alalla on ollut jo kymmenien vuosien ajan yhdysvaltalainen David Wilcock, joka on kerännyt vaihtoehtomainetta divinecosmos.com-sivuineen, satojatuhansia seuraajia houkuttelevine YouTube-kanavineen ja elokuvineen (viime vuonna ilmestyi The Cosmic Secret, jonka Wilcock tuotti ja jossa hän myös itse esiintyi asiantuntijana). Hän ei ole ollut marginaalitoimija kentällä pitkiin aikoihin: muun muassa gradussani käsitelty suomalainen Kosminen valo -blogi viittasi Wilcockiin jo vuonna 2015.

Wilcock on malliesimerkki conspiritualityn teemoista. Hän kannustaa ihmisiä sisäiseen kasvuun, rakkauteen ja optimismiin samalla, kun hän kertoo kosmisen mittakaavan tarinaa maailmasta, jossa hyvä ja paha käyvät vuosituhantista sotaa. Hän siis painottaa henkistä kamppailua maailmanhistoriallisen ohella. Koska maailma on tämän sodan osana jatkuvasti suuren mullistuksen kynnyksellä, maailmanloppu on myytissä merkittävä teema. Tutkija David G. Robertson on nimennyt suuntauksen ”populaariksi millenniaaliseksi salaliittoteoreettisuudeksi” tarkoittaen populaarilla sitä, ettei uskomusjärjestelmä ole osa isoja uskonnollisia instituutioita (esim. kirkkoa) vaan pikemminkin sijaitsee niiden ulkopuolella. ”Millenniaalisella” Robertson viittaa yllä mainittuun lopunaikojen läheisyyteen.

Vaikutusvaltaisimpiin alan tutkimuksiin lukeutuu vuonna 2003 ilmestynyt A Culture of Conspiracy. Jo tuolloin professori Michael Barkun havainnoi myöhäismodernin ajan tuottaneen uskonnollisten salaliittouskomusten ohelle ns. improvisoivaa (improvisational) millennialismia, jossa lopunaikoja kuvaava salaliittoteoria – minulle myytti – on hyvin vapaa: mikään instituutio ei määrää rajoja materiaalille eikä mikään traditio aseta ehtoja tulkinnalle. Uushenkiset salaliittomyytit ainakin näennäisesti kaihtavat dogmaattisuutta ja vahvoja johtajia.

Wardin ja Voasin teoria conspiritualityn synnystä viimeisten vuosikymmenten aikana – ikään kuin new agen ja uusien viestintäteknologioiden lapsena – on myös kyseenalaistettu. Egil Asprem ja Asbjørn Dyrendal näkevät ilmiön loogisena jatkona pitkäikäiselle eurooppalaiselle esoterismille. Tätä taustaa vasten uushenkisyyden ja salaliittoajattelun yhteys ei ole niin yllättävä kuin mitä monet viimeaikaiset artikkelit ovat esittäneet. Aspremin ja Dyrendalin perustelut ovat vakuuttavia, mutta joka tapauksessa 2000-luvun salaliittomyytit ovat, kaikkien edeltävien suuntausten yhteisvaikutuksesta, muovautuneet joksikin poikkeukselliseksi – todelliseksi hybridimytologiaksi.

Itse puhun eskatologioista, kaikenlaisten asioiden loppujen mallintamisesta. Niiden tarina on valtava: se kattaa yleensä tuhansia vuosia historiaa ja sisältää kosmisia, yli-inhimillisiä toimijoita. Salaliittomyyteissä eskatologiset elementit ovat hallitsevia joskaan eivät pakollisia. Ne ovat kuitenkin eräs tällaisten hybridien useimmin käytetyistä työkaluista.

Uushenkisen salaliittomyytin rakennuspalikoita

Wilcockin videoilla (tässä käsiteltynä Ascension Through The Ages -niminen parituntinen) salaliittomyytti muodostuu mitä moninaisimmista osista. Tyypilliseen uushenkiseen ”rakkauden ja henkisen kasvun sanomaan” yhdistyvät ufologia ja kosminen historia, tiedepohjaiset kvanttifysiikka ja neuropsykologia, arkiset kokemukset, Wilcockin oma henkilöhistoria sekä muinaiset tarut. Wilcock viittaa Egyptin pyramideihin, zarahustralaisuuteen, kristinuskoon, stoalaisuuteen, Rooman keisarikunnan ennustuksiin ja hindumytologiaan. Erityisesti viimeistä näistä hän hyödyntää ja uudistaa siinä määrin, että olen kutsunut sitä myyttiseksi appropriaatioksi.

Tällä videolla (joka on vuodelta 2019 eikä siten käsittele tämän päivän kriittisimpiä kysymyksiä) oikeastaan ainoa kenttä, jolle Wilcock EI suoraan astu, on politiikka. Hänen myyttinsä hyvän (Alliance) ja pahan (Cabal) välisestä taistelusta on kuitenkin niin yleisluontoinen, ettei ole mitenkään yllättävää, kuinka vuonna 2020 hän on voinut sovittaa siihen sekä koronaviruspandemian että Donald Trumpin uudelleenvalinnan. Hyvän ja pahan määrittely äärimmäisiksi, arkkityyppisiksi vastakohdiksi on niin geneerinen lähtökohta salaliittomyytissä, ettei Wilcockin myöhäisherännäinen QAnon-myönteisyys vaadi myytin muuttamista käytännössä ollenkaan: vain uusien toimijoiden lisäämistä.

Uushenkisyyttä ajatellen Wilcock havainnollistaa erityisen hyvin kahta seikkaa:

Ensinnäkin hän kaihtaa auktoriteettiasemaa ainakin kielen tasolla. Kuten monet muutkin tässä yhteisössä, hän painottaa, ettei ole minkäänlainen mestari tai profeetta vaan ainoastaan väline, joka siirtää tietoa eteenpäin siitä kiinnostuneille. Jokaisen on itse löydettävä hänen laillaan totuus. Koska hän vain välittää tietoa, hän ei ole myöskään vastuussa tiedosta. Hänen työnsä on loputonta tulkintaa, ja tulkintana se voi muuttua koska vain: tämä mahdollistaa myytin yksityiskohtien variaation. Ennustettu maailmanloppu voi aina siirtyä, ja myös tämän muutoksen taustalla on syy, jonka hän ennen pitkää välittää eteenpäin. Häviöt kääntyvät voitoiksi.

Toiseksi hänen salaliittomyyttinsä on optimistinen. Huolimatta maailman kurjasta jamasta ja vastustajan kyvykkyydestä, paha voima on häviämässä. Tämän keskeisen conspiritualityn piirteen myös QAnon on ominut narratiiviin, jossa eliitin turmeltuneet jäsenet vangitaan minä päivänä tahansa, osana “Suurta heräämistä” (huomatkaa: vaikutteet eivät kulje yksisuuntaisesti).

Iäkkäämmät ja alleviivatummin poliittiset salaliittomyytit näkevät vihollisen lopullisen voiton olevan aivan kulman takana, mikä selittää maailman alennustilan ja tekee aktivismista erityisen tärkeää. Uushenkisessä salaliittomyytissä (ja QAnonissa) puolestaan oma voitto on aivan pian täällä, aina. Mullistusten vaihe ja maailmanloppu ovat luonteeltaan positiivisia tapahtumia, joista hyötyvät ne, jotka ovat valmistaneet itseään henkisesti uuteen aikaan, kasvattaneet ymmärrystään todellisuuden luonteesta ja eläneet moraalisesti oikein. Pahat kärsivät joutumalla vähintään vankilaan – Wilcockin tulkinnassa heidän rangaistuksensa on luonteeltaan vielä kosmisempi ja sisältää siirtymän toiselle planeetalle (ynnä muuta). Silti tämäkin askel ”kulta-aikaan” on maailmanloppu, ja Wilcock puhuu siitä käyttäen muun muassa hindumytologian maailmanloppukertomusten kuvastoa. Eskatologiaa ei tässä mittakaavassa voi välttää.

Esimodernit myytit yhdistyvät tässä hybridisyydelle avoimessa kehyksessä mihin ikinä niiden tarvitsee. Samalla uushenkinen salaliittoaktivisti siirtyy asiaa juuri osoittelematta vertauskuvallisuudesta konkreettisuuteen ja takaisin.

Wilcock yhdistää hindujen Mahabharatan pätkiä mitä luovimmin muihin elementteihin. Pyhä teksti on ennustanut käänteissään lukuisat nykyhetken tapahtumat, ja Wilcock esittelee yhteyksiä muun muassa hindumytologian korruptoituneiden kuninkaiden ja nykyisten valtiojohtajien välillä. Näin hän alleviivaa esimodernin mytologisen tekstin kykyä puhua jostakin sitä seuranneesta tai ehkäpä toistuvasta. Siis kykyä ennustaa. Näin ollen on itsestään selvää, että Mahabharatasta löytyy paitsi nykyisyyttämme myös tulevaisuuttamme mallintavia kohtia.

Ennustuksen ydin on apokalyptinen. Hindujen synkän Kali Yuga -aikakauden päättävät Samvartaka-tuli ja Kalki-nimisen avataran saapuminen. Tuli on Wilcockin puheissa joskus vertauskuvallinen puhdistumisen tapa, joskus hyvinkin kirjaimellinen ja tieteellisesti uskottava auringonpurkaus. (Sen liekki leviää ympäri maailmaa mielikuvituksellisemmin.) Hindujen pyhät tekstit ovat joskus allegorioita, joskus kuvauksia ufologian piireissä suosituista elementeistä kuten avaruusolioiden harmaista kiekoista. Jumalan ruumiillistuma taas on ideaali-ihminen mutta myös ”kaiken negatiivisen tuhoava voima”. Sana negatiivisen on Wilcockin oma lisäys: hänen ennustuksensa on hyväntahtoinen ja väkivallaton, mikä pyrkii vähentämään seuraajien pelkoa ja ahdistusta.

Sen lisäksi, että Wilcock linkittää pyhän tekstin nykyhetkeen ja paljastaa sitä apunaan käyttäen tulevaisuuden, hän hyödyntää esimoderneja myyttejä myös opettaakseen, millaista on hyvä elämä. Nämä näkemykset eivät sisällä juurikaan salaliittomyyttisiä elementtejä. Elämänohjeet ovat välttämätöntä uushenkisen salaliittoajattelun kehyksessä: tarvitsemme keinoja voidaksemme kokea itsemme aktiivisiksi toimijoiksi maailmassa, jossa suuret voimat hallitsevat kaikkea kehitystä ja jossa sekä nykyhetki että tulevaisuus on määrätty ennalta. Te ette voi ratkaista isoa kamppailua, Wilcock vihjaa, mutta voitte päättää omasta kohtalostanne.

Episteemisten strategioiden täyskäsi

Wilcockin uushenkinen, populaari, improvisoiva, millenniaalinen, esoteerinen ja eskatologinen salaliittomyyttisyys ei voisi kuitenkaan nojata pelkästään olemassaoleviin myytteihin ja niiden uusiokäyttöön. Niin vaikutusvaltaisia kuin vanhat ja tunnetut pyhät tekstit ovatkin, ne eivät riitä eheän ja kokonaisen maailmankuvan rakentamiseen ainakaan myöhäismodernina aikana.

David Robertson on laatinut hyödyllisen episteemisten strategioiden listan. Hänen tutkimuksensa eräs teoreettinen lähtökohta on nähdä salaliittoteoriat ikään kuin kamppailuna episteemisestä eli tiedollisesta pääomasta: jos poliittinen ja sosioekonominen valta maailmassa on ”eliitillä”, salaliittokulttuurin sisällä vaikuttaa ”vastaeliitti”, jonka pyrkimys on omistaa ”vastatieto”. He eivät ehkä kykene hallitsemaan maailmaa mutta ainakin he hallitsevat omia tiedon tuottamisen välineitään. Itse näkisin vastaeliitin koostuvan pääasiassa alussa mainituista salaliittoaktivisteista. Passiivisemmilla yhteisön jäsenillä ei ole merkittävästi välineitä tai vaikutusvaltaa vastatiedon tuottamiseksi. Myös vastatiedon piirissä syntyy valtapositioita.

Robertsonin episteemisiä strategioita (eli lähteitä, joihin salaliittoaktivistit tukeutuvat) ovat:

  • Omakohtaiset kokemukset.
  • Traditio eli perinne, muun muassa esimodernit myytit.
  • Tiede, usein valtavirtaa vastaan asettuneet tieteentekijät – tai kontekstista irrotetut tieteelliset löydöt.
  • Synteettisuus: tällä Robertson tarkoittaa muun muassa rivien välistä lukemista ja intuitiivisuutta – tunnetta siitä, että on isompia kokonaisuuksia, jotka selviävät asioiden luovalla yhdistelyllä.
  • Kanavointi, joka tarkoittaa muilta saatua tietoa: se voi olla peräisin esimerkiksi avaruusolioilta tai ihmisiltä, jotka ovat työskennelleet vastustajan puolella mutta pettäneet nämä paljastaakseen salaliiton.

Tämän kirjoituksen puitteissa oleellista on, että Wilcock – kuten monet hänen kollegoistaan ja usein myös QAnon-yhteisö – hyödyntää kaikkia yllä mainittuja. Hän on itse nähnyt näkyjä lapsuudessaan; hän on muodostanut yhteyden avaruusolioihin sekä saanut tietoa monilta armeijassa ja tiedustelupalveluissa työskennelleiltä; hän tukee valikoituja väitteitä tieteen löydöillä ja tunnettujen tutkijoiden lausahduksilla; hän painottaa sitä, kuinka me jokainen ”koemme”, että todellisuudessa jonkin täytyy olla pielessä ja että kaiken taustalla on jotain suurempaa. Ja, kuten edellä kuvasin, hän hyödyntää perinnettä (vaikka se olisi aivan eri kulttuurin ja aikakauden tuote kuin hän itse), jolla on vakiintuneen asemansa vuoksi paljon etuja selitysten tukena.

Vaikuttavaan salaliittomyyttiin tarvitaan yhdistelmiä – pitkäikäisten symbolien liittämistä muuhun tietoon, muihin diskursseihin, tuttuihin mielikuviin, auktoriteetteihin, toiveisiin ja pelkoihin. Sen lisäksi kertojalla pitää olla hiottuja strategioita ja lahjakkuutta esiintyä. Wilcockin kohdalla on hankala sanoa, kuinka iso osa hänen maneereistaan (esimerkiksi jatkuva sähläys tietotekniikan kanssa) on suunniteltu ennalta. Joka tapauksessa hänen maailmankuvansa kattaa valtavan määrän elämän ja yhteiskunnan eri osa-alueita, ja hän yhdistää ne epäröimättä. Juuri sellaisen tarinankerronnan monet kokevat uskottavaksi.

 

Tutkimuskirjallisuutta

Asprem, Egil & Asbjørn Dyrendal. 2015. ”Conspirituality reconsidered: How surprising and how new is the confluence of spirituality and conspiracy theory?” Journal of Contemporary Religion 30(3): 367–382.

Asprem, Egil & Dyrendal, Asbjørn 2018: ”Close Companions? Esotericism and Conspiracy Theories.” Handbook of Conspiracy Theory and Contemporary Religion.

Barkun, Michael 2003: A Culture of Conspiracy: Apocalyptic Visions in Contemporary America.

Robertson, David G. 2016: UFOs, conspiracy theories and the new age: millennial conspiracism.

Ward, Charlotte & Voas, David 2011: ”The Emergence of Conspirituality.” Journal of Contemporary Religion 26 (1) 103–121.